Noniin, täälläpä sitä tosiaan ollaan, SUOMESSA ja kotona, jälleen viiden viikon jälkeen. Päästiin siis kaikki onnellisesti kotiin ja toiset tyttöystävien luokse ja Peltsi Sampon luokse. Tää on siis tän blogin viimeinen kirjoitus, kiitos niille jotka ovat jaksaneet lukea ja onnittelut paremmin käytetystä ajasta niille jotka eivät ole lukeneet.
Ei enää oo hirveesti lisättävää poikien fiilistelyihin. Sen verran voisin vielä sanoa, että moneen kertaan matkan aikana tuli todettua, että onneksi tehtiin reissu niin päin kuin tehtiin! Ajatus siitä, että eka viikko olisi mennyt Japanissa hurmioituneessa olotilassa, ja sen jälkeen viikko toisensa jälkeen olosuhteet olisivat muuttuneet alkeellisimmiksi ja ihmiset jörömmiksi, kuulosti erittäin huonolta idealta. Vika viikko junassa vietettynä päättyen Moskovaan ei ehkä olisi ollut vastaava huipennus kuin nyt. Eli lyhyesti: jos lähdette joskus vastaavanlaiselle reissulle, edetkää lännestä itään. :)
Eipä siis muuta kuin kiitoksia vielä kerran reissutovereille ja seuraavaa reissua odotellessa!
Arigato!
maanantai 7. syyskuuta 2009
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
6.9. klo 15.15 (Japanin aikaa), Janne, jossain Siperian yläpuolella.
Homecoming.
Istutaan Peltsin kanssa vierekkäin hiljaisessa ja hämärässä koneessa. Hiljainen se lienee siitä syystä että Peltsi on nukkunut jo toista tuntua, eikä edes melkoinen turbulenssi saanut miestä hereille. Sampo ja Olli istuvat liki 15 penkki riviä taaempana. Ikävä ettei saatu viereisiä paikkoja, jotta olisi olisi voitu fiilistellä reissun viimeiset hetket yhdessä, mutta meneehän tämä näinkin...
Pitäisi saada kello siirettyä Suomen aikaan. Se ei tule olemaan helppo tehtävä... Otin tälle reissulle mukaan kellon, jonka piti automaattisesti päivittyä oikeeseen aikaan. Se ei vaan ikinä suostunut tekemään niin. Niinpä mä jouduin aina siirtämään sen manuaalisesi, kun vaihdettiin aikavyöhykkeitä. Ne operaatiot olikin sitten ihan oma lukunsa. Jätkillekin on riittänyt hupia mun hajoilusta, kun kello ei koskaan suostunut toimimaan mun kanssa yhteistyössä. Tälläkin hetkellä me ollaan kellon mukaan jossain Atlantin yläpuolelle, mikäli siis aikavyöhykelukemaa on uskominen. Ehkä mä Suomessa vaan tyydyn katsomaan aikaa kännykästä ja jätän tän itsepäisen Casion tappelemaan ittensä kanssa siitä missä päin Atlanttia sen millonkin pitäs olla.
Viisi viikkoa yhteistä matkaa olisi siis taas ilmeisesti takana päin ja olisi aika palata arkiseen Suomeen. Tuntuu todella omituiselta. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että on aika palata kotiin (ja kotiinhan on aina mukava palata), mutta silti matkaajien mielen täyttää haikeus reissun päättymisen vuoksi. Ei oikein tiedä millä mielellä olla. Matkalla ollaan oltu niin kauan ja päädytty niin kauas Suomesta, että on vaikea kuvitella tallustavansa koleassa syyssäässä aamuluennolle. Viiden viikon aikana ehdimme jälleen luoda oman maailmankaikkeutemme ja reissusta jää (muistojen ja elämysten lisäksi) elämään valtava määrä uskomattoman huonoja sisäpiirin juttuja, joita ainostaan kaikkein yksinkertaisimmalla huumorintajulla varustetut henkilöt voivat ikinä ymmärtää. Ehkä teille lukijoille tulee antaa esimerkki meidän yhteisestä, pohjamudissa rypevästä huumorintajusta ja selventää ehkä reissun kaikkein legendaarisimman jutun taustoja. Matkalla Helsingistä Moskovaan juna ajoi Taavetin ja Luumäen asemien ohi. Ryhdyimme pohtimaan kyseisten asemien sijaintia kartalla verrattuna kaupunkien sijaintiin ja tulimme siihen tulokseen, että asiasta päätettäessä Luumäen kunnanvaltuuston kokouksessa asemapaikkojen sijaintien ehdottajan on ollut pakko olla jollain tapaa jälkeenjäänyt ja kunnanjohtajan vielä idootimpi, kun on ehdotuksen hyväksynyt. Luumäki-tarinasta inspiroituneina kehitimme muun muassa ns. Luumäkihuudon, Luumäkiasennon sekä Luumäkitanssin. Meidän oli määrä luoda oma rekonstraatiomme kokouksesta ja videoida se jälkipolville, mutta päätettiin sittenkin siirtää Suomen seuraavan dokumenttielokuva Oscar-ehdokkaan kuvaukset hamaan tulevaisuuteen. Lopulta kuitenkin kävi niin, että päädyimme lähettämään Luumäen kunnanjohtajalle postikortin Kiinasta kiitoksesti ko. paikan olemassaolosta. Olihan sen avulla saatu luotua paljon hupia pitkille junamatkoille. Eli terveisiä vaan Huimalan Tertulle. Onko kortti tullut jo perille?
Vedänpä tässä vielä näin lonkalta nippuun oman yhteenvetoni matkastamme. Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi mielipiteeni Venäjästä. No, Moskovan jälkeen mielikuva rakkaasta itänaapuristamme alkoi kirkastua, vaikka paikat muuttuivat sitä alkeellisemmiksi mitä edemmäs kohti itää siirryttiin. Fakta on kuitenkin se, että se maa on kehitysmaa (ainakin jollain tasolla). Siellä on omat hyvät puolensa, kuten Olkhonin saaren silmiä hivelevät maisemat ja pienempien paikkojen maanläheiset ja ystävälliset ihmiset. Mutta jos haluatte turvallisuutta, mukavuutta ja vieraanvaraisuutta niin Venäjä ei ole teidän paikkanne. Ehkä Venäjän voikin luokitella samaan kategoriaan keskitysleirien ja Hiroshiman kanssa; ne pitää nähdä, jotta oppisi arvostamaan sitä mitä itsellä on.
Venäjän jälkeen Mongolia tuntui viihtyisältä ja mielenkiintoiselta paikalta, mutta osittain tämä johtui siitä, että Venäjän jälkeen suunta voi olla vain ylöspäin. Eipä silti, kansallispuiston maisemat olivat todella vaikuttavat ja Ulan Batorin kaupunkikin varoitteluista huolimatta varsin monipuolinen ja eläväinen.
Kiina oli kaikille, myös minulle, positiivinen yllätys. Sampo kirjoittikin maasta osuvasti aiemmin tiivistäen likipitäen kaiken oleellisen. Peking on ehdottomasti kaupunki jossa voisin vierailla uudestaan, eikä vähiten siksi, että vaatteet saa 90% halvempia kuin Suomessa ja kännin saa päälle alle eurolla.
Japani olikin sitten suunnaton kirsikka reissukakun päällä. Hiroshima oli itselleni yksi reissun kohokohdista, mutta niin Kioto kuin Tokiokin ovat olleet yksinkertaisesti mahtavia. Tässä maassa vanhat klassiset perinteet kaikessa kauneudessaan yhdistyvät uusmodernismiin (jopa futurismiin) ja varsin ”mielenkiintoisiin” trendeihin, jotka on länsimaalaisen mittapuun mukaan vedetty täysin uusiin sfääreihin. Ja kun tähän sekamelskaan yhdistetään äärikohtelias tapakäyttäytyminen, tiukat normit, kikattavat koulutytöt ja karaoket, niin voisiko sitä oikeasti enempää yhdeltä kansalta odottaa? Juuri tämä tekeekin tästä maasta niin kiehtovan, sillä se tarjoaa jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. Paikalliset pukumiehet tuntuvat paiskivan töitä 15-16 tuntia päivässä ja nukkuvat sitten rättiväsyneinä metromatkan kotiin. Viikonlopun koittaessa (ja joskus myös todistetusti keskellä viikkoa) vedetään täysperseet kahdella oluella ja kulauksella sakea ja heilutaan tuhannen tuiskeessa asemilla ja kaduilla. Mahtava kansa!
Mä kiitän ja kumarran. Kiitti jätkät. Koko kesän teki tiukka budjetin kasaamisen kanssa ja heinäkuussa sai bestmanina toimimisen ohessa paiskia duunia ja opiskella samaan aikaan, jotta saisi rahat kasaan. Kun tähän päälle lisätään vielä velvotteet kavereita, perhettä sekä tyttöystävää kohtaan niin voin sanoa, että heinäkuu oli kyllä likipitäen lyhyen elämäni kiireisintä ja stressaavinta aikaa. Mutta näin jälkeenpäin olen äärettömän iloinen siitä, että kaikki se säätäminen oli ehdottomasti tämän kokemuksen arvoista.
Sampo. Jimbo-San. Korvaamaton reissukoordinaattori, kaupunkisuunnistaja ja humanisimin puolestapuhuja. Ilman sua ei oltas varmaan päästy Moskovan steissiä pidemmälle. Eli nöyrä kumarrus ja kiitos vaivoistas! Tosin itepä aina halusit tietää mihin mennään ja olla ns. ”asioiden päällä.”
Peltsi. Miten mä mitenkään pärjään ilman meidän joka-aamuisia musutteluja ja pehmeitä äänenpainoja? Oisko Kauniaisten reidenssissä tilaa? Vaikka parvekkeelta, kun sieltä näkis myös sinne Sampon huoneeseen? I Like the way you think... PÄÖ!
Olli. Näitä reissuja on nyt tehty vuodesta 2004 asti. On Italiaa, on Jenkkejä, on Itä-Eurooppaa, on Dublinia, on Ateenaa. Kyllä siihen jokin syy on oltava, että me jaksetaan toisiamme vuodesta toiseen. En vaan keksi mikä...
Esa. ESSEN! Taas viikon mukana reissussa! Oisit ees joskus vähän pidempään niin sun saattas ehkä joskus tutustuakin! Odotan innolla että päästään taas vaihtamaan mielipiteitä asioista joista ei kirjoteta, vaan puhutaan niinku ne on!
Aika lopettaa. Ens reissua odottellessa.
I'm out.
Diamonds are forever! Peace and One love! (Vai mitä Sampo?)
P.S. DO THE BONEHILL!!!
Istutaan Peltsin kanssa vierekkäin hiljaisessa ja hämärässä koneessa. Hiljainen se lienee siitä syystä että Peltsi on nukkunut jo toista tuntua, eikä edes melkoinen turbulenssi saanut miestä hereille. Sampo ja Olli istuvat liki 15 penkki riviä taaempana. Ikävä ettei saatu viereisiä paikkoja, jotta olisi olisi voitu fiilistellä reissun viimeiset hetket yhdessä, mutta meneehän tämä näinkin...
Pitäisi saada kello siirettyä Suomen aikaan. Se ei tule olemaan helppo tehtävä... Otin tälle reissulle mukaan kellon, jonka piti automaattisesti päivittyä oikeeseen aikaan. Se ei vaan ikinä suostunut tekemään niin. Niinpä mä jouduin aina siirtämään sen manuaalisesi, kun vaihdettiin aikavyöhykkeitä. Ne operaatiot olikin sitten ihan oma lukunsa. Jätkillekin on riittänyt hupia mun hajoilusta, kun kello ei koskaan suostunut toimimaan mun kanssa yhteistyössä. Tälläkin hetkellä me ollaan kellon mukaan jossain Atlantin yläpuolelle, mikäli siis aikavyöhykelukemaa on uskominen. Ehkä mä Suomessa vaan tyydyn katsomaan aikaa kännykästä ja jätän tän itsepäisen Casion tappelemaan ittensä kanssa siitä missä päin Atlanttia sen millonkin pitäs olla.
Viisi viikkoa yhteistä matkaa olisi siis taas ilmeisesti takana päin ja olisi aika palata arkiseen Suomeen. Tuntuu todella omituiselta. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että on aika palata kotiin (ja kotiinhan on aina mukava palata), mutta silti matkaajien mielen täyttää haikeus reissun päättymisen vuoksi. Ei oikein tiedä millä mielellä olla. Matkalla ollaan oltu niin kauan ja päädytty niin kauas Suomesta, että on vaikea kuvitella tallustavansa koleassa syyssäässä aamuluennolle. Viiden viikon aikana ehdimme jälleen luoda oman maailmankaikkeutemme ja reissusta jää (muistojen ja elämysten lisäksi) elämään valtava määrä uskomattoman huonoja sisäpiirin juttuja, joita ainostaan kaikkein yksinkertaisimmalla huumorintajulla varustetut henkilöt voivat ikinä ymmärtää. Ehkä teille lukijoille tulee antaa esimerkki meidän yhteisestä, pohjamudissa rypevästä huumorintajusta ja selventää ehkä reissun kaikkein legendaarisimman jutun taustoja. Matkalla Helsingistä Moskovaan juna ajoi Taavetin ja Luumäen asemien ohi. Ryhdyimme pohtimaan kyseisten asemien sijaintia kartalla verrattuna kaupunkien sijaintiin ja tulimme siihen tulokseen, että asiasta päätettäessä Luumäen kunnanvaltuuston kokouksessa asemapaikkojen sijaintien ehdottajan on ollut pakko olla jollain tapaa jälkeenjäänyt ja kunnanjohtajan vielä idootimpi, kun on ehdotuksen hyväksynyt. Luumäki-tarinasta inspiroituneina kehitimme muun muassa ns. Luumäkihuudon, Luumäkiasennon sekä Luumäkitanssin. Meidän oli määrä luoda oma rekonstraatiomme kokouksesta ja videoida se jälkipolville, mutta päätettiin sittenkin siirtää Suomen seuraavan dokumenttielokuva Oscar-ehdokkaan kuvaukset hamaan tulevaisuuteen. Lopulta kuitenkin kävi niin, että päädyimme lähettämään Luumäen kunnanjohtajalle postikortin Kiinasta kiitoksesti ko. paikan olemassaolosta. Olihan sen avulla saatu luotua paljon hupia pitkille junamatkoille. Eli terveisiä vaan Huimalan Tertulle. Onko kortti tullut jo perille?
Vedänpä tässä vielä näin lonkalta nippuun oman yhteenvetoni matkastamme. Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi mielipiteeni Venäjästä. No, Moskovan jälkeen mielikuva rakkaasta itänaapuristamme alkoi kirkastua, vaikka paikat muuttuivat sitä alkeellisemmiksi mitä edemmäs kohti itää siirryttiin. Fakta on kuitenkin se, että se maa on kehitysmaa (ainakin jollain tasolla). Siellä on omat hyvät puolensa, kuten Olkhonin saaren silmiä hivelevät maisemat ja pienempien paikkojen maanläheiset ja ystävälliset ihmiset. Mutta jos haluatte turvallisuutta, mukavuutta ja vieraanvaraisuutta niin Venäjä ei ole teidän paikkanne. Ehkä Venäjän voikin luokitella samaan kategoriaan keskitysleirien ja Hiroshiman kanssa; ne pitää nähdä, jotta oppisi arvostamaan sitä mitä itsellä on.
Venäjän jälkeen Mongolia tuntui viihtyisältä ja mielenkiintoiselta paikalta, mutta osittain tämä johtui siitä, että Venäjän jälkeen suunta voi olla vain ylöspäin. Eipä silti, kansallispuiston maisemat olivat todella vaikuttavat ja Ulan Batorin kaupunkikin varoitteluista huolimatta varsin monipuolinen ja eläväinen.
Kiina oli kaikille, myös minulle, positiivinen yllätys. Sampo kirjoittikin maasta osuvasti aiemmin tiivistäen likipitäen kaiken oleellisen. Peking on ehdottomasti kaupunki jossa voisin vierailla uudestaan, eikä vähiten siksi, että vaatteet saa 90% halvempia kuin Suomessa ja kännin saa päälle alle eurolla.
Japani olikin sitten suunnaton kirsikka reissukakun päällä. Hiroshima oli itselleni yksi reissun kohokohdista, mutta niin Kioto kuin Tokiokin ovat olleet yksinkertaisesti mahtavia. Tässä maassa vanhat klassiset perinteet kaikessa kauneudessaan yhdistyvät uusmodernismiin (jopa futurismiin) ja varsin ”mielenkiintoisiin” trendeihin, jotka on länsimaalaisen mittapuun mukaan vedetty täysin uusiin sfääreihin. Ja kun tähän sekamelskaan yhdistetään äärikohtelias tapakäyttäytyminen, tiukat normit, kikattavat koulutytöt ja karaoket, niin voisiko sitä oikeasti enempää yhdeltä kansalta odottaa? Juuri tämä tekeekin tästä maasta niin kiehtovan, sillä se tarjoaa jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. Paikalliset pukumiehet tuntuvat paiskivan töitä 15-16 tuntia päivässä ja nukkuvat sitten rättiväsyneinä metromatkan kotiin. Viikonlopun koittaessa (ja joskus myös todistetusti keskellä viikkoa) vedetään täysperseet kahdella oluella ja kulauksella sakea ja heilutaan tuhannen tuiskeessa asemilla ja kaduilla. Mahtava kansa!
Mä kiitän ja kumarran. Kiitti jätkät. Koko kesän teki tiukka budjetin kasaamisen kanssa ja heinäkuussa sai bestmanina toimimisen ohessa paiskia duunia ja opiskella samaan aikaan, jotta saisi rahat kasaan. Kun tähän päälle lisätään vielä velvotteet kavereita, perhettä sekä tyttöystävää kohtaan niin voin sanoa, että heinäkuu oli kyllä likipitäen lyhyen elämäni kiireisintä ja stressaavinta aikaa. Mutta näin jälkeenpäin olen äärettömän iloinen siitä, että kaikki se säätäminen oli ehdottomasti tämän kokemuksen arvoista.
Sampo. Jimbo-San. Korvaamaton reissukoordinaattori, kaupunkisuunnistaja ja humanisimin puolestapuhuja. Ilman sua ei oltas varmaan päästy Moskovan steissiä pidemmälle. Eli nöyrä kumarrus ja kiitos vaivoistas! Tosin itepä aina halusit tietää mihin mennään ja olla ns. ”asioiden päällä.”
Peltsi. Miten mä mitenkään pärjään ilman meidän joka-aamuisia musutteluja ja pehmeitä äänenpainoja? Oisko Kauniaisten reidenssissä tilaa? Vaikka parvekkeelta, kun sieltä näkis myös sinne Sampon huoneeseen? I Like the way you think... PÄÖ!
Olli. Näitä reissuja on nyt tehty vuodesta 2004 asti. On Italiaa, on Jenkkejä, on Itä-Eurooppaa, on Dublinia, on Ateenaa. Kyllä siihen jokin syy on oltava, että me jaksetaan toisiamme vuodesta toiseen. En vaan keksi mikä...
Esa. ESSEN! Taas viikon mukana reissussa! Oisit ees joskus vähän pidempään niin sun saattas ehkä joskus tutustuakin! Odotan innolla että päästään taas vaihtamaan mielipiteitä asioista joista ei kirjoteta, vaan puhutaan niinku ne on!
Aika lopettaa. Ens reissua odottellessa.
I'm out.
Diamonds are forever! Peace and One love! (Vai mitä Sampo?)
P.S. DO THE BONEHILL!!!
lauantai 5. syyskuuta 2009
5.9. klo 21.30, Sampo, Tokio
Tähän ollaan nyt tultu. Viimeinen ilta, (melkein) viimeiset bisset ja meikäläisen viimeinen blogaus. Mutta eipäs vielä herkistellä.
Kuten Peltsi viime blogauksessaan vihjaili, jätin eilisaamuna (tai siis klo 14.30 aikoihin) pojat oman onnensa nojaan ja lähdin tapaamaan muita kavereita. Tutustuin nimittäin toissavuoden Saksan-komennuksellani pariin japanilaiseen tyttöön, Satokoon ja Mamiin, jotka ovat Göttingenissä vietetyn rennon lomailuvuoden jälkeen palanneet Tokioon puurtamaan opintojensa parissa. Tyttöjen löytäminen oli hieman haasteellista, täällä Japanissakin kun asuu yksi tai kaksi muutakin ihmistä, mutta täkäläisten puhelinkoppien avustuksella suunnistus onnistui ja jälleennäkemisen riemu oli suunnaton.
Kävimme ensin kahvilassa, jossa söin aamupalan (kellohan oli vasta n. puoli neljä tässä vaiheessa) ja sitten ihmeteltiin Harajuku-nimisen alueen ihmeitä. Porukkaa oli tosiaan liikkeellä aika hurjat määrät, ja keski-ikä oli varmaan 16 ikävuoden tienoilla – kyseiset huudit käsittääkseni tunnetaan juuri siitä, että teinit käyvät siellä shoppailemassa mitä ihmeellisempiä asusteita, ainakin näin länsimaalaisen näkövinkkelistä katsottuna. Kävimme myös paikallisessa teinityttöjen suosimassa valokuvauskoppikompleksissa poseeraamassa kameralle, minkä jälkeen kuvat koristeltiin mitä vaaleanpunaisimmin ja söpöimmin keinoin toisen masiinan ääressä. Oli aika erikoista, mutta jälki oli ainakin oikein hienoa. Alkutakeltelujen jälkeen myös saksan puhuminen alkoi sujua pitkästä tauosta huolimatta, lahjoja vaihdettiin puolin ja toisin, puhuttavaa oli huikean paljon ja fiilis oli katossa.
Satoko, Mami sekä taustalla, jukujuku, Harajuku! Kawaii!
Harajukusta pomppasimme Shibuyaan, missä Satoko ja Mami auttoivat meikäläistä suuresti joidenkin ostosten tekemisessä, ja sitten suuntasimme kohti Peltsin jo mainitsemia olutfestareita, missä oli tarkoitus tavata muut reissaajat. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kävi ilmi, että aikaisemmin päivällä lähetellyt tekstarit eivät olleetkaan menneet perille ja pojat olivat toisella puolella Tokiota, mutta näinhän se aina menee. Festaritkaan eivät olleet ihan Qingdaon partyjen luokkaa, vaan kyseessä oli pikemminkin keskikokoinen ulkoilmabaari, jossa myytiin saksalaista kaljaa 20 euron litrahintaan. Onneksi sisäänpääsymaksua ei ollut ja pussikaljaa sai juoda vapaasti, joten ihan hauskaa oli kaikesta huolimatta. Japsit joutuivat kuitenkin lähtemään pian kotiin aikaisten aamuherätysten takia, ja yhden kaljan jälkeen Esakin jätti meidät viimeistä kertaa, miehen kun oli määrä lähteä jo varhain seuraavana aamuna kohti länttä. Me muut jäimme pyörimään Roppongin kansainväliseen meininkiin (melkein puolet kadulla pyörineistä oli länkkäreitä), mutta korkean hintatason vuoksi päädyimme hyvissä ajoin viimeisillä junilla sushiraflan kautta kotiin ja petiin.
Pyhää rakennustoa Asakusassa.
Tänään kävimme ensin pyörimässä Asakusassa temppeli/pyhättö/shoppailualueilla, ja sitten treffasimme Mamin ja Satokon Akihabarassa, joka on taas näitä Tokion hulluja alueita. Kadut olivat täynnä kaikenlaista kauppaa, joissa myytiin kaikenlaista elektroniikkaa sekä vähän irstaampiakin juttuja, ja lopulta päädyimme juomaan oluita vähän hassuun puputyttökahvilaan, jossa tarjoilijat toteuttivat lisämaksusta tietynlaisia palveluksia. Ja tämä ei tosiaan ole sitä, miltä kuulostaa. Pääsimme todistamaan yhtä tällaista lisäpalvelua, kun yksi mies haastoi tarjoilijan juomakilpailuun, melkein 20 euron maksusta tietysti. Voittaessaan mies olisi saanut otattaa valokuvan tytön kanssa ilmaiseksi, mutta valitettavasti miehen piti juoda kokonainen oluttuoppi siinä missä tytöllä oli vain pieni martinilasillinen jotain litkua. No, mies yllättäen hävisi ja rangaistukseksi tyttö löi kaveria avokämmenellä päin näköä, KOVAA, muun yleisön hurratessa taustalla. Kaikilla oli kivaa ja ilmeisesti myös lyönnin kohde nautti tapahtumasta, vaikka joutuikin keräilemään itseään hyvän tovin. Meiltä kysymättä japanilaiset ystävämme tilasivat mulle ja Peltsille myös sellaisen hienon lisäpalvelun, että puputyttö tarrasi pillistä kiinni (siis pillistä, joka oli kaljatuopissa), ja kaljaa sai imeä vasta, kun tyttö antoi luvan. Siinä kaikki, ja tämäkin hieno elämys kustansi nelisen euroa per juoja. Aika ihmeellistä touhua siis. Tällaiset mestat kuulemma ovat suosittuja paikallisten videopeli-manga-ym-nörttien keskuudessa, mutta meille touhun viehätys taisi jäädä kuriositeettiasteelle. Mutta sehän oli jo tiedossa, että tähänkin maahan tosiaan mahtuu kaikenlaista hassua...
Puputytön ote pillistä kirposi!
Tätä on Tokio: ruuhkaa, kiirettä ja tietysti shoppailua...
Kävimme vielä pyörimässä Uenossa, suoritimme vikoja shoppauksia, juotiin cocktailit, syötiin (sushia, tietysti) ja sitten olikin jo jäähyväisten aika. Ja nyt päästään siihen herkistelyyn. Itselleni Satokon ja Mamin näkeminen oli yksi matkan odotetuimpia tapahtumia, eikä siitä pääse tietenkään mihinkään, että kaksi päivää on hirvittävän lyhyt aika, kun on joskus kuitenkin asuttu saman katon alla eikä nyt oltu nähty vuoteen. Henkilökohtaisesti jälleennäkeminen herätti meikäläisessä yleisen ympäri maailmaa asuvien ihmisten sekä menneiden aikojen kaipuun, ja kun sen yhdistää tähän samanaikaiseen reissun loppumisen haikeuteen... lyhyesti sanottuna nyt sapettaa aika vietävästi.
Koko kööri yhdessä rivissä
Aasian halki reissaaminen on ollut äärettömän hieno kokemus. Siinä missä jenkeissä reissasimme kultuurin puolesta suhteellisen tutuissa sfääreissä ja reissun hienous ja yllättävyyskin liittyi (hienon matkaporukan lisäksi toki) pitkälti upeisiin maisemiin, Aasian-matka on ainakin omalla kohdallani ollut ennen muuta erilaisten vieraiden kulttuurien kohtaamista. Jälleen kerran, viisi viikkoa on aivan liian lyhyt aika neljän näin suuren maan sisäistämiseen, mutta pintaraapaisu on saatu jokaisesta ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Venäjä-Mongolia-Kiina-Japani -reitti oli sekä sivistyksellisesti että fiiliksen puolesta alati nousujohteinen. Jos näin nyt voi yhden viikon perusteella sanoa, Japani on ihan oikeasti ehkä hienoin maa missä olen koskaan käynyt, ja ymmärrän nyt tuhannesti paremmin niitä lukuisia tuttuja, jotka ovat tähän maahan ja kulttuuriin hurahtaneet. Ehkä hurahdin vähän itsekin, ainakin sen verran, että tiedän tänne vielä palaavani.
Suurin loppuillan ohjelma on jättiarvonta, missä kaikki yhteiset kamat löytävät itselleen uudet omistajat – pinossa on mm. sellaisia voittoja kuin partageeli, vessapaperia, tonnikalapurkki, vaaleanpunainen kangaspussi, muovikuppeja, Esan taakseen jättämä huono kirja, parit kertakäyttösyömäpuikot sekä ehdottomana jättipottina mongolialainen matkashakkipeli. Spektaakkelin jälkeen koitetaan keksiä metkut illan futismatsin seuraamiseen, sitten nukutaan hetki ja koitetaan lopuksi päästä onnistuneesti Naritan kentälle.
Mutta annetaas muidenkin poikien vielä fiilistellä. Muuta sanottavaa ei taida enää olla kuin kiitos ja syvä kumarrus kaikkiin mahdollisiin suuntiin, arigato gozaimasu, täältä tullaan Suomi!
Kuten Peltsi viime blogauksessaan vihjaili, jätin eilisaamuna (tai siis klo 14.30 aikoihin) pojat oman onnensa nojaan ja lähdin tapaamaan muita kavereita. Tutustuin nimittäin toissavuoden Saksan-komennuksellani pariin japanilaiseen tyttöön, Satokoon ja Mamiin, jotka ovat Göttingenissä vietetyn rennon lomailuvuoden jälkeen palanneet Tokioon puurtamaan opintojensa parissa. Tyttöjen löytäminen oli hieman haasteellista, täällä Japanissakin kun asuu yksi tai kaksi muutakin ihmistä, mutta täkäläisten puhelinkoppien avustuksella suunnistus onnistui ja jälleennäkemisen riemu oli suunnaton.
Kävimme ensin kahvilassa, jossa söin aamupalan (kellohan oli vasta n. puoli neljä tässä vaiheessa) ja sitten ihmeteltiin Harajuku-nimisen alueen ihmeitä. Porukkaa oli tosiaan liikkeellä aika hurjat määrät, ja keski-ikä oli varmaan 16 ikävuoden tienoilla – kyseiset huudit käsittääkseni tunnetaan juuri siitä, että teinit käyvät siellä shoppailemassa mitä ihmeellisempiä asusteita, ainakin näin länsimaalaisen näkövinkkelistä katsottuna. Kävimme myös paikallisessa teinityttöjen suosimassa valokuvauskoppikompleksissa poseeraamassa kameralle, minkä jälkeen kuvat koristeltiin mitä vaaleanpunaisimmin ja söpöimmin keinoin toisen masiinan ääressä. Oli aika erikoista, mutta jälki oli ainakin oikein hienoa. Alkutakeltelujen jälkeen myös saksan puhuminen alkoi sujua pitkästä tauosta huolimatta, lahjoja vaihdettiin puolin ja toisin, puhuttavaa oli huikean paljon ja fiilis oli katossa.
Satoko, Mami sekä taustalla, jukujuku, Harajuku! Kawaii!Harajukusta pomppasimme Shibuyaan, missä Satoko ja Mami auttoivat meikäläistä suuresti joidenkin ostosten tekemisessä, ja sitten suuntasimme kohti Peltsin jo mainitsemia olutfestareita, missä oli tarkoitus tavata muut reissaajat. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kävi ilmi, että aikaisemmin päivällä lähetellyt tekstarit eivät olleetkaan menneet perille ja pojat olivat toisella puolella Tokiota, mutta näinhän se aina menee. Festaritkaan eivät olleet ihan Qingdaon partyjen luokkaa, vaan kyseessä oli pikemminkin keskikokoinen ulkoilmabaari, jossa myytiin saksalaista kaljaa 20 euron litrahintaan. Onneksi sisäänpääsymaksua ei ollut ja pussikaljaa sai juoda vapaasti, joten ihan hauskaa oli kaikesta huolimatta. Japsit joutuivat kuitenkin lähtemään pian kotiin aikaisten aamuherätysten takia, ja yhden kaljan jälkeen Esakin jätti meidät viimeistä kertaa, miehen kun oli määrä lähteä jo varhain seuraavana aamuna kohti länttä. Me muut jäimme pyörimään Roppongin kansainväliseen meininkiin (melkein puolet kadulla pyörineistä oli länkkäreitä), mutta korkean hintatason vuoksi päädyimme hyvissä ajoin viimeisillä junilla sushiraflan kautta kotiin ja petiin.
Pyhää rakennustoa Asakusassa.Tänään kävimme ensin pyörimässä Asakusassa temppeli/pyhättö/shoppailualueilla, ja sitten treffasimme Mamin ja Satokon Akihabarassa, joka on taas näitä Tokion hulluja alueita. Kadut olivat täynnä kaikenlaista kauppaa, joissa myytiin kaikenlaista elektroniikkaa sekä vähän irstaampiakin juttuja, ja lopulta päädyimme juomaan oluita vähän hassuun puputyttökahvilaan, jossa tarjoilijat toteuttivat lisämaksusta tietynlaisia palveluksia. Ja tämä ei tosiaan ole sitä, miltä kuulostaa. Pääsimme todistamaan yhtä tällaista lisäpalvelua, kun yksi mies haastoi tarjoilijan juomakilpailuun, melkein 20 euron maksusta tietysti. Voittaessaan mies olisi saanut otattaa valokuvan tytön kanssa ilmaiseksi, mutta valitettavasti miehen piti juoda kokonainen oluttuoppi siinä missä tytöllä oli vain pieni martinilasillinen jotain litkua. No, mies yllättäen hävisi ja rangaistukseksi tyttö löi kaveria avokämmenellä päin näköä, KOVAA, muun yleisön hurratessa taustalla. Kaikilla oli kivaa ja ilmeisesti myös lyönnin kohde nautti tapahtumasta, vaikka joutuikin keräilemään itseään hyvän tovin. Meiltä kysymättä japanilaiset ystävämme tilasivat mulle ja Peltsille myös sellaisen hienon lisäpalvelun, että puputyttö tarrasi pillistä kiinni (siis pillistä, joka oli kaljatuopissa), ja kaljaa sai imeä vasta, kun tyttö antoi luvan. Siinä kaikki, ja tämäkin hieno elämys kustansi nelisen euroa per juoja. Aika ihmeellistä touhua siis. Tällaiset mestat kuulemma ovat suosittuja paikallisten videopeli-manga-ym-nörttien keskuudessa, mutta meille touhun viehätys taisi jäädä kuriositeettiasteelle. Mutta sehän oli jo tiedossa, että tähänkin maahan tosiaan mahtuu kaikenlaista hassua...
Puputytön ote pillistä kirposi!
Tätä on Tokio: ruuhkaa, kiirettä ja tietysti shoppailua...Kävimme vielä pyörimässä Uenossa, suoritimme vikoja shoppauksia, juotiin cocktailit, syötiin (sushia, tietysti) ja sitten olikin jo jäähyväisten aika. Ja nyt päästään siihen herkistelyyn. Itselleni Satokon ja Mamin näkeminen oli yksi matkan odotetuimpia tapahtumia, eikä siitä pääse tietenkään mihinkään, että kaksi päivää on hirvittävän lyhyt aika, kun on joskus kuitenkin asuttu saman katon alla eikä nyt oltu nähty vuoteen. Henkilökohtaisesti jälleennäkeminen herätti meikäläisessä yleisen ympäri maailmaa asuvien ihmisten sekä menneiden aikojen kaipuun, ja kun sen yhdistää tähän samanaikaiseen reissun loppumisen haikeuteen... lyhyesti sanottuna nyt sapettaa aika vietävästi.
Koko kööri yhdessä rivissäAasian halki reissaaminen on ollut äärettömän hieno kokemus. Siinä missä jenkeissä reissasimme kultuurin puolesta suhteellisen tutuissa sfääreissä ja reissun hienous ja yllättävyyskin liittyi (hienon matkaporukan lisäksi toki) pitkälti upeisiin maisemiin, Aasian-matka on ainakin omalla kohdallani ollut ennen muuta erilaisten vieraiden kulttuurien kohtaamista. Jälleen kerran, viisi viikkoa on aivan liian lyhyt aika neljän näin suuren maan sisäistämiseen, mutta pintaraapaisu on saatu jokaisesta ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Venäjä-Mongolia-Kiina-Japani -reitti oli sekä sivistyksellisesti että fiiliksen puolesta alati nousujohteinen. Jos näin nyt voi yhden viikon perusteella sanoa, Japani on ihan oikeasti ehkä hienoin maa missä olen koskaan käynyt, ja ymmärrän nyt tuhannesti paremmin niitä lukuisia tuttuja, jotka ovat tähän maahan ja kulttuuriin hurahtaneet. Ehkä hurahdin vähän itsekin, ainakin sen verran, että tiedän tänne vielä palaavani.
Suurin loppuillan ohjelma on jättiarvonta, missä kaikki yhteiset kamat löytävät itselleen uudet omistajat – pinossa on mm. sellaisia voittoja kuin partageeli, vessapaperia, tonnikalapurkki, vaaleanpunainen kangaspussi, muovikuppeja, Esan taakseen jättämä huono kirja, parit kertakäyttösyömäpuikot sekä ehdottomana jättipottina mongolialainen matkashakkipeli. Spektaakkelin jälkeen koitetaan keksiä metkut illan futismatsin seuraamiseen, sitten nukutaan hetki ja koitetaan lopuksi päästä onnistuneesti Naritan kentälle.
Mutta annetaas muidenkin poikien vielä fiilistellä. Muuta sanottavaa ei taida enää olla kuin kiitos ja syvä kumarrus kaikkiin mahdollisiin suuntiin, arigato gozaimasu, täältä tullaan Suomi!
perjantai 4. syyskuuta 2009
4.9. klo 14:30, Peltsi, Tokiossa hostellissa
Suomen seuraava tangokuningas? Yleisön ilmeestä päätellen ei.Hilipantsuippan, Pojat tuossa pikkuhiljaa heräilee, itse ehdin jo jonkin aikaa pomppia ylhäällä. Aistilliset lukijat voivat varmaan kellonajasta päätellä, että käytiin tutustumassa eilen Tokion yöelämään. Sepäs oli riemukas reissu, vaikka ei klubille päädyttykään, lähinnä istuskeltiin baareissa ja palloiltiin, juteltiinpa jopa parin erittäin humalaisen japanilaisen kanssa. Erittäin erikoinen paikka tämä kaupunki.
Japani ja hämmästyttävät unenlahjat...Kiotossa viimenen ilta meni erittäin rauhallisesti. Osa meistä kävi kokeilemassa liukuhihnasushia, mikä oli erittäin hieno ja makoisa kokemus. Sushilautasia liikkuu liukuhihnalla ja siitä voi napata itselleen mitä haluaa. Jokainen lautanen maksaa saman verran (noin euron) ja loppulasku määräytyy edessä olevien lautasten lukumäärän mukaan. Ainoastaan japanilaiset voi keksiä jotain näin toimivaa, hyvää ja käytännöllistä! Loppuillasta katsottiin reissun ensimmäinen elokuva läppäriltä. Sampo yritti vongata muita poikia mukaansa julkiseen kylpylään mutta ei sitten lopulta itsekään viitsinyt sinne vaivautua.
Mutta saavuttiin siis Tokioon juurikin eilen. Majapaikka oli jo plakkarissa, vaikkakaan se ei ollut ihan niin ylellinen kun oltiin suunniteltu. Oltiin vähän mietitty että Tokiossa voisi majailla jossain vähän laadukkaammassa paikassa ja budjetiksi oli pistetty 30-35e/yö/nenä, mutta loppuenlopuksi mitään sopivaa ei oikein löytynyt ja päädyttiin tähän parinkympin hostelliin.
Tuumailin vähän, että mitä ihmettä tästä Tokiosta voisi sanoa. Toistaiseksi ei oo ehitty kamalasti tätä näkemään, mutta se mitä on nähty on suunnilleen sitä mitä odotettiinkin. Kaupunki on aivan järjettömän kokonen ja kaupunginosat muistuttaa pitkälti toisiaan korkeina taloineen ja yläilmoissa kiertelevine autoteineen. Ollaan nyt pyöritty parissa paikassa kätevästi lähijunilla (niitäkin linjoja on aivan pirusti, sen päälle on sitten uskomaton spagettimetroverkosto ja bussit ja ja ja..) kun tuo reilipassi kattaa nekin junat, mutta en kyllä erottaisi paikkoja toisistaan. Kaupunki pistettiin aika tehokkaasti maan tasalle toisessa maailmansodassa, ja nyt tilalla on moderni käsittämätön kaupunkihärpäke.
Työn raskaan raatajia kotimatkalla. Näitä nähtiin paljon...Sampo lähti juuri tapaamaan japanilaisia kavereitaan, loppuosa ryhmästämme liittynee heidän seuraan tuossa parin tunnin päästä kun on suoritettu välttämättömät aamutoimet. Tänään on kuulemma saksalaiset olutfestarit kaupungissa (aivan selvä bon voyage -fiilis!) minne on tarkoitus mennä japskien kanssa. Huomenna Esa poistuu keskuudestamme, ja matka alkaa muutenkin olla ehtoopuolella. Sen on muuten huomannut kyllä joissain näistä pojista jo muutenkin: naisystäviä tuntuu olevan ikävä ja jälleennäkeminen alkaa olla jo lähellä. Noin viikon ajan joku on lähes säännöllisesti vaihtanut yöunensa naisen kanssa juttelemiseen netissä. Itse ei pysty ymmärtämään, ehkä sinkkuna on helppo olla. Naisystävät on kyllä ollu muutoinkin uskomattomia distraktioita tällä retkellä. Takana on ne ajat kun kaverit oli sinkkuja ja reissattiin huolettomina ympäri ämpäri.
Pojat alkavat varmasti nillitämään traditioista, mutta ajattelin liittää tähän loppufiilistelyni, kuten Esakin jo teki.
Reissu on taas onnistunut erittäin hyvin. Ketään ei murhattu, tsunami ei iskenyt, Venäjän votu ei vienyt näköä, kenenkään takapuoleen ei eksynyt ylimääräisiä objekteja eikä rahakaan ole ollut suuri ongelma. Paitsi silloin kun sitä ei ole ollut.
Reissu on ollu varsin erilainen kuin kolmen vuoden takainen jenkkilandian matka, mutta samalla lailla tästä jää hyvä fiilis käteen. Porukka on toiminut suhteellisen mallikkaasti ja suuremmilta tappeluilta on vältytty. Ehkä hitusen liikaa pientä vittuilua on ollut ilmassa, tosin. Kaikissa maissa oli uskomattoman hienoa käydä, etenkin junalla. On hieno tutkia kartasta kuinka hiton pitkä matka me oikeastaan reissattiinkin junalla. Paljon hyviä muistoja on iskostunut päähän, ja onneksi on tämä blogi muistuttamassa osioista, jotka muuten jäisi unholaan. Kiitos lukijoille, kommentoijilla ja erityisesti kanssareissaajille. Peltsi kiittää ja kuittaa!
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
2.9.2009, klo 16.40, Esa, Kyoto
Temppelihomppelivuori (kuulemma Diamonji-yama)Aionpas tässä nyt vähän blogailla mukavassa huoneessa kiotolaisessa ryokanissa (perinteinen japanilainen majatalo) muiden ollessa kaupungilla pyörimässä. Itse en vaan jaksanut lähteä minnekään tässä vaiheessa koulutusta.
Allright. Kiotossa ollaan oltu jo pari päivää ja onhan tässä kaikenlaista hienoa ehtinyt jo tapahtua. Kaupunkiin päästiin mukavasti hienolla Hikari-junalla, joka kiidätti meidät Osakan kautta tänne historialliseen cityyn. Kioto on Japanin kuuluisimpia kaupunkeja johtuen sen vanhoista temppeleistä ja pyhätöistä, joista toistakymmentä on Unescon maailmaperintölistalla. Ihme kyllä kaupunkia ei pommitettu sodan aikana kuten muita suuria japanilaiskaupunkeja, joten kaupungin ilme on hieman vanhemman ja alkuperäisemmän näköinen kuin esimerkiksi Hiroshimassa.
Ensimmäiset kaksi yötä vietimme erittäin mukavassa hostellissa rautatieaseman lähistöllä. Ensimmäinen ilta kaupungissa meni rauhallisesti syömisen ja käppäilyn merkeissä. Päästiin muuten vihdoin syömään oikeaa sushia! Aivan taivaallista! Paitsi Ollin mielestä, koska mies ei syö sushia ollenkaan. Oli miten oli, ravintolakeikan jälkeen Olli palasi hostellille hoitamaan tietoliikenneasioita ja chattailemaan Terhin kanssa, kun me muut painelimme Peltsin opastuksella vanhalle Geisha-alueelle kaupungin keskustan tuntumaan. Gion-niminen alue oli kyllä todella viehättävä vanhoine puutaloineen ja kapeine kujineen, juuri sellainen kuin vanhan Japanin voisi kuvitella näyttävän elokuvien ja kirjojen perusteella. Luonnollisesti katselimme myös erästä temppeliä, joihin ei tosiaan voi olla törmäämättä näillä seuduilla. Ilta päättyi kuitenkin varsin varhain kaikkien ollessa hieman väsyneitä. Voimien kerääminen oli myös tarpeen sillä seuraavana päivänä luvassa oli Kiotossa viettämämme ajan kohokohta eli karaoke-ilta!
Seuraavana päivänä, eli eilen, seurue jakaantui taas kahteen Peltsin, Ollin ja Sampon lähdettyä kiipeämään kaupungin laidalla olevalle vuorelle, jonka laella on, yllätys yllätys, kuuluisa temppeli. Oli kuulemma hieno näköala kaupungin yli, sekä isoja pirullisia hämähäkkejä pelottelemassa kunniallisia kansalaisia. Itse vihaan kiipeämistä ja kaikenlaista rypemistä, joten jäin Jannen kanssa kasarmille suorittamaan henkilökohtaista huoltoa, jonka jälkeen menimme katsomaan Kioton keisarillista palatsia sekä sitä ympäröivää puistoa. Itse palatsiin emme kuitenkaan päässeet, sillä vierailua varten olisi pitänyt anoa lupa etukäteen. No eipä tuo mitään... puisto oli myös hieno, ja varsinkin eräs lammikko joka oli täynnä isoja rumia karppeja sekä huvittavia kilpikonnia. Paikalle eksyi myös pari tyttöä, joku ruotsalainen sekä saksalainen, joka jollain käsittämättömällä taikuudella oli oppinut täydellistä suomea. Puiston jälkeen Janne ja minä menimme syömään hyvää kanaa, salaattia ja sämpylää. Juomana oli hyvää appelsiinimehua. Tai näin ainakin muille äijille kerroimme. Oikeasti söimme kanaburgerit mäkissä. Saa nähdä mitä äijät sanovat kun tämän lukevat.
Ja sitten illan huipentumaan! Olimme edellispäivänä selvittäneet mistä päin kylää löytyisi hyvä karaokeluola, joten lähdimme hyvillä mielin etsimään tätä Cotton Club-nimistä paikkaa. Eipä sitä sitten kuitenkaan ihan heti löytynyt, vaan joudumme kysymään tietä pari kertaa. Ensimmäinen kysymiskerta oli aika hauska. Näin kadun toisella puolella ryhmän japanilaisia tyttöjä, joten hurmaavana herrasmiehenä marssin paikalle kysymään tietä. Keskustelu meni jotakuinkin näin:
Esa: Excuse me, do you speak English?
Tytöt: hiljaista hyminää... no no.
Esa: Cotton club karaoke?
Tytöt: IIIIIIIIHHHHHHI HIHIHIIIHIHHIHIHIIH, YES YES YES, HAI HAI HIHIIHIHIHIIHIHIHIHIIHIHIHIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIHHHHHHHIHIHIIHIHI. Go straitto, then rightto, again straitto and lefto. HAI HAI!
Että saatiinhan sitä jotain ohjeita :)
Thank you! Arigato!
Lähdimme siis etsimään karaokebaaria tyttöjen ohjeiden perusteella, mutta perille pääsimme vasta erään nuoren kundin opastaessa meidän oven eteen asti. Mutta Cotton club siis kuitenkin lopulta löytyi. Itse baari oli monikerroksinen talo, jossa jokaiselle porukalle annettiin oma huone, missä oli kaikki karaoken laulamiseen tarvittavat välineet. Parasta paikassa oli kuitenkin se, että parin tunnin aikana huoneeseen sai tilata niin paljon juomista kuin halusi. Kaikki sisältyi hintaan! Ei taitaisi tälläinen järjestely Suomessa onnistua. Juomat tilattiin huoneeseen puhelimitse mikä olikin yleensä aika mielenkiintoinen operaatio yhteisen kielen jäädessä muutamaan sanaan. No aina saimme jotain juotavaan ja laulu raikasi. Voitte kuvitella että 5 äijän laulu/huuto/älämölö ja meteli ei ole mitään kaunista kuunneltavaa. Saimme vielä hieman lisäaikaa, koska toinen mikrofoni ei toiminut ja jouduimme vaihtamaan huonetta kesken kaiken. Äärettömän hauskaa oli kuitenkin! Lopetusbiisi oli Kanye Westin ”Diamonds from Sierra Leone”, jonka Janne sujuvasti räppäsi meidän muiden hopatessa taustalla. Ei, ette koskaan saa nähdä videota!
KARAOKE! Hip'n'HopKaraokepaikasta siirryimme kaduille harhailemaan ja etsimään jatkopaikkaa. Täältä on jostain syystä yllättävän vaikea löytää mukavia pubeja/baareja. Luultavasti emme vaan osaa etsiä.. Kämpille pääsimme kuitenkin vasta kolmen kieppeillä, joten nukkumisaikaa ei jäänyt liikaa sillä hostellin check-out oli klo 11.00. Onneksi seuraava majapaikka, eli tämä ryokan, ei ollut kovin kaukana. Ryokan on muuten todella hauska majapaikka! Lattialla on jonkin sortin kaislamatot ja sängyn virkaa toimittaa ohuet patjat. Huone on avara ja valoisa, ja kylppäri on iso ja siisti. Vessa on taas japanilaiseen tapaan suhteellisen moderni, kun astuu sisään vessanpöntön kansi nousee itsestään ylös. Vessa myös vetää itse itsensä, ja luonnollisesti siinä on myös jo aiemmin kuvaillut automaattiset perseenpesuominaisuudet. Hienoa! Yksi hauska juttu vielä tästä ryokanista: me saatiin ”kimonot”! Uskokaa tai älkää, mutta meidän huonolla huumorintajulla niistäkin saa varsin paljon hupia irti.
No eihän nää ihan kimonoita oo mutta jotain siistejä japanilaisia härpäkevaatteitaHuomenna matka jatkuu kohti Tokiota ja matkan viimeistä etappia. Aika on mennyt taas todella nopeasti. Itse poistun Japanista jo lauantaina muiden sinnitellessä sunnutaihin asti. Muut poijjaat lentävät suoraan Helsinkiin, mutta minä painelen Pekingin kautta takaisin Moskovaan Sandran luo. Matka on ollut loistelias ja legendaarinen, mutta on se kyllä ihan kiva tulla jo kotiin. Alkaa jo vähän väsyttää tämä jatkuva siirtyminen. Tämä taitaa siis olla meikäläisen viimeinen blogaus. Kiitoksia kaikille kommenteista! Terkkuja kotiin ja kavereille! Nähdään taas pian!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)