maanantai 7. syyskuuta 2009

7.9. klo 14.23, Olli, Jyväskylä

Noniin, täälläpä sitä tosiaan ollaan, SUOMESSA ja kotona, jälleen viiden viikon jälkeen. Päästiin siis kaikki onnellisesti kotiin ja toiset tyttöystävien luokse ja Peltsi Sampon luokse. Tää on siis tän blogin viimeinen kirjoitus, kiitos niille jotka ovat jaksaneet lukea ja onnittelut paremmin käytetystä ajasta niille jotka eivät ole lukeneet.

Ei enää oo hirveesti lisättävää poikien fiilistelyihin. Sen verran voisin vielä sanoa, että moneen kertaan matkan aikana tuli todettua, että onneksi tehtiin reissu niin päin kuin tehtiin! Ajatus siitä, että eka viikko olisi mennyt Japanissa hurmioituneessa olotilassa, ja sen jälkeen viikko toisensa jälkeen olosuhteet olisivat muuttuneet alkeellisimmiksi ja ihmiset jörömmiksi, kuulosti erittäin huonolta idealta. Vika viikko junassa vietettynä päättyen Moskovaan ei ehkä olisi ollut vastaava huipennus kuin nyt. Eli lyhyesti: jos lähdette joskus vastaavanlaiselle reissulle, edetkää lännestä itään. :)

Eipä siis muuta kuin kiitoksia vielä kerran reissutovereille ja seuraavaa reissua odotellessa!

Arigato!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

6.9. klo 15.15 (Japanin aikaa), Janne, jossain Siperian yläpuolella.

Homecoming.

Istutaan Peltsin kanssa vierekkäin hiljaisessa ja hämärässä koneessa. Hiljainen se lienee siitä syystä että Peltsi on nukkunut jo toista tuntua, eikä edes melkoinen turbulenssi saanut miestä hereille. Sampo ja Olli istuvat liki 15 penkki riviä taaempana. Ikävä ettei saatu viereisiä paikkoja, jotta olisi olisi voitu fiilistellä reissun viimeiset hetket yhdessä, mutta meneehän tämä näinkin...

Pitäisi saada kello siirettyä Suomen aikaan. Se ei tule olemaan helppo tehtävä... Otin tälle reissulle mukaan kellon, jonka piti automaattisesti päivittyä oikeeseen aikaan. Se ei vaan ikinä suostunut tekemään niin. Niinpä mä jouduin aina siirtämään sen manuaalisesi, kun vaihdettiin aikavyöhykkeitä. Ne operaatiot olikin sitten ihan oma lukunsa. Jätkillekin on riittänyt hupia mun hajoilusta, kun kello ei koskaan suostunut toimimaan mun kanssa yhteistyössä. Tälläkin hetkellä me ollaan kellon mukaan jossain Atlantin yläpuolelle, mikäli siis aikavyöhykelukemaa on uskominen. Ehkä mä Suomessa vaan tyydyn katsomaan aikaa kännykästä ja jätän tän itsepäisen Casion tappelemaan ittensä kanssa siitä missä päin Atlanttia sen millonkin pitäs olla.

Viisi viikkoa yhteistä matkaa olisi siis taas ilmeisesti takana päin ja olisi aika palata arkiseen Suomeen. Tuntuu todella omituiselta. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että on aika palata kotiin (ja kotiinhan on aina mukava palata), mutta silti matkaajien mielen täyttää haikeus reissun päättymisen vuoksi. Ei oikein tiedä millä mielellä olla. Matkalla ollaan oltu niin kauan ja päädytty niin kauas Suomesta, että on vaikea kuvitella tallustavansa koleassa syyssäässä aamuluennolle. Viiden viikon aikana ehdimme jälleen luoda oman maailmankaikkeutemme ja reissusta jää (muistojen ja elämysten lisäksi) elämään valtava määrä uskomattoman huonoja sisäpiirin juttuja, joita ainostaan kaikkein yksinkertaisimmalla huumorintajulla varustetut henkilöt voivat ikinä ymmärtää. Ehkä teille lukijoille tulee antaa esimerkki meidän yhteisestä, pohjamudissa rypevästä huumorintajusta ja selventää ehkä reissun kaikkein legendaarisimman jutun taustoja. Matkalla Helsingistä Moskovaan juna ajoi Taavetin ja Luumäen asemien ohi. Ryhdyimme pohtimaan kyseisten asemien sijaintia kartalla verrattuna kaupunkien sijaintiin ja tulimme siihen tulokseen, että asiasta päätettäessä Luumäen kunnanvaltuuston kokouksessa asemapaikkojen sijaintien ehdottajan on ollut pakko olla jollain tapaa jälkeenjäänyt ja kunnanjohtajan vielä idootimpi, kun on ehdotuksen hyväksynyt. Luumäki-tarinasta inspiroituneina kehitimme muun muassa ns. Luumäkihuudon, Luumäkiasennon sekä Luumäkitanssin. Meidän oli määrä luoda oma rekonstraatiomme kokouksesta ja videoida se jälkipolville, mutta päätettiin sittenkin siirtää Suomen seuraavan dokumenttielokuva Oscar-ehdokkaan kuvaukset hamaan tulevaisuuteen. Lopulta kuitenkin kävi niin, että päädyimme lähettämään Luumäen kunnanjohtajalle postikortin Kiinasta kiitoksesti ko. paikan olemassaolosta. Olihan sen avulla saatu luotua paljon hupia pitkille junamatkoille. Eli terveisiä vaan Huimalan Tertulle. Onko kortti tullut jo perille?

Vedänpä tässä vielä näin lonkalta nippuun oman yhteenvetoni matkastamme. Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi mielipiteeni Venäjästä. No, Moskovan jälkeen mielikuva rakkaasta itänaapuristamme alkoi kirkastua, vaikka paikat muuttuivat sitä alkeellisemmiksi mitä edemmäs kohti itää siirryttiin. Fakta on kuitenkin se, että se maa on kehitysmaa (ainakin jollain tasolla). Siellä on omat hyvät puolensa, kuten Olkhonin saaren silmiä hivelevät maisemat ja pienempien paikkojen maanläheiset ja ystävälliset ihmiset. Mutta jos haluatte turvallisuutta, mukavuutta ja vieraanvaraisuutta niin Venäjä ei ole teidän paikkanne. Ehkä Venäjän voikin luokitella samaan kategoriaan keskitysleirien ja Hiroshiman kanssa; ne pitää nähdä, jotta oppisi arvostamaan sitä mitä itsellä on.

Venäjän jälkeen Mongolia tuntui viihtyisältä ja mielenkiintoiselta paikalta, mutta osittain tämä johtui siitä, että Venäjän jälkeen suunta voi olla vain ylöspäin. Eipä silti, kansallispuiston maisemat olivat todella vaikuttavat ja Ulan Batorin kaupunkikin varoitteluista huolimatta varsin monipuolinen ja eläväinen.

Kiina oli kaikille, myös minulle, positiivinen yllätys. Sampo kirjoittikin maasta osuvasti aiemmin tiivistäen likipitäen kaiken oleellisen. Peking on ehdottomasti kaupunki jossa voisin vierailla uudestaan, eikä vähiten siksi, että vaatteet saa 90% halvempia kuin Suomessa ja kännin saa päälle alle eurolla.

Japani olikin sitten suunnaton kirsikka reissukakun päällä. Hiroshima oli itselleni yksi reissun kohokohdista, mutta niin Kioto kuin Tokiokin ovat olleet yksinkertaisesti mahtavia. Tässä maassa vanhat klassiset perinteet kaikessa kauneudessaan yhdistyvät uusmodernismiin (jopa futurismiin) ja varsin ”mielenkiintoisiin” trendeihin, jotka on länsimaalaisen mittapuun mukaan vedetty täysin uusiin sfääreihin. Ja kun tähän sekamelskaan yhdistetään äärikohtelias tapakäyttäytyminen, tiukat normit, kikattavat koulutytöt ja karaoket, niin voisiko sitä oikeasti enempää yhdeltä kansalta odottaa? Juuri tämä tekeekin tästä maasta niin kiehtovan, sillä se tarjoaa jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. Paikalliset pukumiehet tuntuvat paiskivan töitä 15-16 tuntia päivässä ja nukkuvat sitten rättiväsyneinä metromatkan kotiin. Viikonlopun koittaessa (ja joskus myös todistetusti keskellä viikkoa) vedetään täysperseet kahdella oluella ja kulauksella sakea ja heilutaan tuhannen tuiskeessa asemilla ja kaduilla. Mahtava kansa!

Mä kiitän ja kumarran. Kiitti jätkät. Koko kesän teki tiukka budjetin kasaamisen kanssa ja heinäkuussa sai bestmanina toimimisen ohessa paiskia duunia ja opiskella samaan aikaan, jotta saisi rahat kasaan. Kun tähän päälle lisätään vielä velvotteet kavereita, perhettä sekä tyttöystävää kohtaan niin voin sanoa, että heinäkuu oli kyllä likipitäen lyhyen elämäni kiireisintä ja stressaavinta aikaa. Mutta näin jälkeenpäin olen äärettömän iloinen siitä, että kaikki se säätäminen oli ehdottomasti tämän kokemuksen arvoista.

Sampo. Jimbo-San. Korvaamaton reissukoordinaattori, kaupunkisuunnistaja ja humanisimin puolestapuhuja. Ilman sua ei oltas varmaan päästy Moskovan steissiä pidemmälle. Eli nöyrä kumarrus ja kiitos vaivoistas! Tosin itepä aina halusit tietää mihin mennään ja olla ns. ”asioiden päällä.”

Peltsi. Miten mä mitenkään pärjään ilman meidän joka-aamuisia musutteluja ja pehmeitä äänenpainoja? Oisko Kauniaisten reidenssissä tilaa? Vaikka parvekkeelta, kun sieltä näkis myös sinne Sampon huoneeseen? I Like the way you think... PÄÖ!

Olli. Näitä reissuja on nyt tehty vuodesta 2004 asti. On Italiaa, on Jenkkejä, on Itä-Eurooppaa, on Dublinia, on Ateenaa. Kyllä siihen jokin syy on oltava, että me jaksetaan toisiamme vuodesta toiseen. En vaan keksi mikä...

Esa. ESSEN! Taas viikon mukana reissussa! Oisit ees joskus vähän pidempään niin sun saattas ehkä joskus tutustuakin! Odotan innolla että päästään taas vaihtamaan mielipiteitä asioista joista ei kirjoteta, vaan puhutaan niinku ne on!
Aika lopettaa. Ens reissua odottellessa.

I'm out.

Diamonds are forever! Peace and One love! (Vai mitä Sampo?)

P.S. DO THE BONEHILL!!!

lauantai 5. syyskuuta 2009

5.9. klo 21.30, Sampo, Tokio

Tähän ollaan nyt tultu. Viimeinen ilta, (melkein) viimeiset bisset ja meikäläisen viimeinen blogaus. Mutta eipäs vielä herkistellä.

Kuten Peltsi viime blogauksessaan vihjaili, jätin eilisaamuna (tai siis klo 14.30 aikoihin) pojat oman onnensa nojaan ja lähdin tapaamaan muita kavereita. Tutustuin nimittäin toissavuoden Saksan-komennuksellani pariin japanilaiseen tyttöön, Satokoon ja Mamiin, jotka ovat Göttingenissä vietetyn rennon lomailuvuoden jälkeen palanneet Tokioon puurtamaan opintojensa parissa. Tyttöjen löytäminen oli hieman haasteellista, täällä Japanissakin kun asuu yksi tai kaksi muutakin ihmistä, mutta täkäläisten puhelinkoppien avustuksella suunnistus onnistui ja jälleennäkemisen riemu oli suunnaton.

Kävimme ensin kahvilassa, jossa söin aamupalan (kellohan oli vasta n. puoli neljä tässä vaiheessa) ja sitten ihmeteltiin Harajuku-nimisen alueen ihmeitä. Porukkaa oli tosiaan liikkeellä aika hurjat määrät, ja keski-ikä oli varmaan 16 ikävuoden tienoilla – kyseiset huudit käsittääkseni tunnetaan juuri siitä, että teinit käyvät siellä shoppailemassa mitä ihmeellisempiä asusteita, ainakin näin länsimaalaisen näkövinkkelistä katsottuna. Kävimme myös paikallisessa teinityttöjen suosimassa valokuvauskoppikompleksissa poseeraamassa kameralle, minkä jälkeen kuvat koristeltiin mitä vaaleanpunaisimmin ja söpöimmin keinoin toisen masiinan ääressä. Oli aika erikoista, mutta jälki oli ainakin oikein hienoa. Alkutakeltelujen jälkeen myös saksan puhuminen alkoi sujua pitkästä tauosta huolimatta, lahjoja vaihdettiin puolin ja toisin, puhuttavaa oli huikean paljon ja fiilis oli katossa.

Satoko, Mami sekä taustalla, jukujuku, Harajuku! Kawaii!

Harajukusta pomppasimme Shibuyaan, missä Satoko ja Mami auttoivat meikäläistä suuresti joidenkin ostosten tekemisessä, ja sitten suuntasimme kohti Peltsin jo mainitsemia olutfestareita, missä oli tarkoitus tavata muut reissaajat. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kävi ilmi, että aikaisemmin päivällä lähetellyt tekstarit eivät olleetkaan menneet perille ja pojat olivat toisella puolella Tokiota, mutta näinhän se aina menee. Festaritkaan eivät olleet ihan Qingdaon partyjen luokkaa, vaan kyseessä oli pikemminkin keskikokoinen ulkoilmabaari, jossa myytiin saksalaista kaljaa 20 euron litrahintaan. Onneksi sisäänpääsymaksua ei ollut ja pussikaljaa sai juoda vapaasti, joten ihan hauskaa oli kaikesta huolimatta. Japsit joutuivat kuitenkin lähtemään pian kotiin aikaisten aamuherätysten takia, ja yhden kaljan jälkeen Esakin jätti meidät viimeistä kertaa, miehen kun oli määrä lähteä jo varhain seuraavana aamuna kohti länttä. Me muut jäimme pyörimään Roppongin kansainväliseen meininkiin (melkein puolet kadulla pyörineistä oli länkkäreitä), mutta korkean hintatason vuoksi päädyimme hyvissä ajoin viimeisillä junilla sushiraflan kautta kotiin ja petiin.

Pyhää rakennustoa Asakusassa.

Tänään kävimme ensin pyörimässä Asakusassa temppeli/pyhättö/shoppailualueilla, ja sitten treffasimme Mamin ja Satokon Akihabarassa, joka on taas näitä Tokion hulluja alueita. Kadut olivat täynnä kaikenlaista kauppaa, joissa myytiin kaikenlaista elektroniikkaa sekä vähän irstaampiakin juttuja, ja lopulta päädyimme juomaan oluita vähän hassuun puputyttökahvilaan, jossa tarjoilijat toteuttivat lisämaksusta tietynlaisia palveluksia. Ja tämä ei tosiaan ole sitä, miltä kuulostaa. Pääsimme todistamaan yhtä tällaista lisäpalvelua, kun yksi mies haastoi tarjoilijan juomakilpailuun, melkein 20 euron maksusta tietysti. Voittaessaan mies olisi saanut otattaa valokuvan tytön kanssa ilmaiseksi, mutta valitettavasti miehen piti juoda kokonainen oluttuoppi siinä missä tytöllä oli vain pieni martinilasillinen jotain litkua. No, mies yllättäen hävisi ja rangaistukseksi tyttö löi kaveria avokämmenellä päin näköä, KOVAA, muun yleisön hurratessa taustalla. Kaikilla oli kivaa ja ilmeisesti myös lyönnin kohde nautti tapahtumasta, vaikka joutuikin keräilemään itseään hyvän tovin. Meiltä kysymättä japanilaiset ystävämme tilasivat mulle ja Peltsille myös sellaisen hienon lisäpalvelun, että puputyttö tarrasi pillistä kiinni (siis pillistä, joka oli kaljatuopissa), ja kaljaa sai imeä vasta, kun tyttö antoi luvan. Siinä kaikki, ja tämäkin hieno elämys kustansi nelisen euroa per juoja. Aika ihmeellistä touhua siis. Tällaiset mestat kuulemma ovat suosittuja paikallisten videopeli-manga-ym-nörttien keskuudessa, mutta meille touhun viehätys taisi jäädä kuriositeettiasteelle. Mutta sehän oli jo tiedossa, että tähänkin maahan tosiaan mahtuu kaikenlaista hassua...

Puputytön ote pillistä kirposi!

Tätä on Tokio: ruuhkaa, kiirettä ja tietysti shoppailua...

Kävimme vielä pyörimässä Uenossa, suoritimme vikoja shoppauksia, juotiin cocktailit, syötiin (sushia, tietysti) ja sitten olikin jo jäähyväisten aika. Ja nyt päästään siihen herkistelyyn. Itselleni Satokon ja Mamin näkeminen oli yksi matkan odotetuimpia tapahtumia, eikä siitä pääse tietenkään mihinkään, että kaksi päivää on hirvittävän lyhyt aika, kun on joskus kuitenkin asuttu saman katon alla eikä nyt oltu nähty vuoteen. Henkilökohtaisesti jälleennäkeminen herätti meikäläisessä yleisen ympäri maailmaa asuvien ihmisten sekä menneiden aikojen kaipuun, ja kun sen yhdistää tähän samanaikaiseen reissun loppumisen haikeuteen... lyhyesti sanottuna nyt sapettaa aika vietävästi.
Koko kööri yhdessä rivissä

Aasian halki reissaaminen on ollut äärettömän hieno kokemus. Siinä missä jenkeissä reissasimme kultuurin puolesta suhteellisen tutuissa sfääreissä ja reissun hienous ja yllättävyyskin liittyi (hienon matkaporukan lisäksi toki) pitkälti upeisiin maisemiin, Aasian-matka on ainakin omalla kohdallani ollut ennen muuta erilaisten vieraiden kulttuurien kohtaamista. Jälleen kerran, viisi viikkoa on aivan liian lyhyt aika neljän näin suuren maan sisäistämiseen, mutta pintaraapaisu on saatu jokaisesta ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Venäjä-Mongolia-Kiina-Japani -reitti oli sekä sivistyksellisesti että fiiliksen puolesta alati nousujohteinen. Jos näin nyt voi yhden viikon perusteella sanoa, Japani on ihan oikeasti ehkä hienoin maa missä olen koskaan käynyt, ja ymmärrän nyt tuhannesti paremmin niitä lukuisia tuttuja, jotka ovat tähän maahan ja kulttuuriin hurahtaneet. Ehkä hurahdin vähän itsekin, ainakin sen verran, että tiedän tänne vielä palaavani.

Suurin loppuillan ohjelma on jättiarvonta, missä kaikki yhteiset kamat löytävät itselleen uudet omistajat – pinossa on mm. sellaisia voittoja kuin partageeli, vessapaperia, tonnikalapurkki, vaaleanpunainen kangaspussi, muovikuppeja, Esan taakseen jättämä huono kirja, parit kertakäyttösyömäpuikot sekä ehdottomana jättipottina mongolialainen matkashakkipeli. Spektaakkelin jälkeen koitetaan keksiä metkut illan futismatsin seuraamiseen, sitten nukutaan hetki ja koitetaan lopuksi päästä onnistuneesti Naritan kentälle.

Mutta annetaas muidenkin poikien vielä fiilistellä. Muuta sanottavaa ei taida enää olla kuin kiitos ja syvä kumarrus kaikkiin mahdollisiin suuntiin, arigato gozaimasu, täältä tullaan Suomi!

perjantai 4. syyskuuta 2009

4.9. klo 14:30, Peltsi, Tokiossa hostellissa

Suomen seuraava tangokuningas? Yleisön ilmeestä päätellen ei.


Hilipantsuippan, Pojat tuossa pikkuhiljaa heräilee, itse ehdin jo jonkin aikaa pomppia ylhäällä. Aistilliset lukijat voivat varmaan kellonajasta päätellä, että käytiin tutustumassa eilen Tokion yöelämään. Sepäs oli riemukas reissu, vaikka ei klubille päädyttykään, lähinnä istuskeltiin baareissa ja palloiltiin, juteltiinpa jopa parin erittäin humalaisen japanilaisen kanssa. Erittäin erikoinen paikka tämä kaupunki.

Japani ja hämmästyttävät unenlahjat...

Kiotossa viimenen ilta meni erittäin rauhallisesti. Osa meistä kävi kokeilemassa liukuhihnasushia, mikä oli erittäin hieno ja makoisa kokemus. Sushilautasia liikkuu liukuhihnalla ja siitä voi napata itselleen mitä haluaa. Jokainen lautanen maksaa saman verran (noin euron) ja loppulasku määräytyy edessä olevien lautasten lukumäärän mukaan. Ainoastaan japanilaiset voi keksiä jotain näin toimivaa, hyvää ja käytännöllistä! Loppuillasta katsottiin reissun ensimmäinen elokuva läppäriltä. Sampo yritti vongata muita poikia mukaansa julkiseen kylpylään mutta ei sitten lopulta itsekään viitsinyt sinne vaivautua.

Mutta saavuttiin siis Tokioon juurikin eilen. Majapaikka oli jo plakkarissa, vaikkakaan se ei ollut ihan niin ylellinen kun oltiin suunniteltu. Oltiin vähän mietitty että Tokiossa voisi majailla jossain vähän laadukkaammassa paikassa ja budjetiksi oli pistetty 30-35e/yö/nenä, mutta loppuenlopuksi mitään sopivaa ei oikein löytynyt ja päädyttiin tähän parinkympin hostelliin.

Tuumailin vähän, että mitä ihmettä tästä Tokiosta voisi sanoa. Toistaiseksi ei oo ehitty kamalasti tätä näkemään, mutta se mitä on nähty on suunnilleen sitä mitä odotettiinkin. Kaupunki on aivan järjettömän kokonen ja kaupunginosat muistuttaa pitkälti toisiaan korkeina taloineen ja yläilmoissa kiertelevine autoteineen. Ollaan nyt pyöritty parissa paikassa kätevästi lähijunilla (niitäkin linjoja on aivan pirusti, sen päälle on sitten uskomaton spagettimetroverkosto ja bussit ja ja ja..) kun tuo reilipassi kattaa nekin junat, mutta en kyllä erottaisi paikkoja toisistaan. Kaupunki pistettiin aika tehokkaasti maan tasalle toisessa maailmansodassa, ja nyt tilalla on moderni käsittämätön kaupunkihärpäke.

Työn raskaan raatajia kotimatkalla. Näitä nähtiin paljon...

Sampo lähti juuri tapaamaan japanilaisia kavereitaan, loppuosa ryhmästämme liittynee heidän seuraan tuossa parin tunnin päästä kun on suoritettu välttämättömät aamutoimet. Tänään on kuulemma saksalaiset olutfestarit kaupungissa (aivan selvä bon voyage -fiilis!) minne on tarkoitus mennä japskien kanssa. Huomenna Esa poistuu keskuudestamme, ja matka alkaa muutenkin olla ehtoopuolella. Sen on muuten huomannut kyllä joissain näistä pojista jo muutenkin: naisystäviä tuntuu olevan ikävä ja jälleennäkeminen alkaa olla jo lähellä. Noin viikon ajan joku on lähes säännöllisesti vaihtanut yöunensa naisen kanssa juttelemiseen netissä. Itse ei pysty ymmärtämään, ehkä sinkkuna on helppo olla. Naisystävät on kyllä ollu muutoinkin uskomattomia distraktioita tällä retkellä. Takana on ne ajat kun kaverit oli sinkkuja ja reissattiin huolettomina ympäri ämpäri.

Pojat alkavat varmasti nillitämään traditioista, mutta ajattelin liittää tähän loppufiilistelyni, kuten Esakin jo teki.

Reissu on taas onnistunut erittäin hyvin. Ketään ei murhattu, tsunami ei iskenyt, Venäjän votu ei vienyt näköä, kenenkään takapuoleen ei eksynyt ylimääräisiä objekteja eikä rahakaan ole ollut suuri ongelma. Paitsi silloin kun sitä ei ole ollut.

Reissu on ollu varsin erilainen kuin kolmen vuoden takainen jenkkilandian matka, mutta samalla lailla tästä jää hyvä fiilis käteen. Porukka on toiminut suhteellisen mallikkaasti ja suuremmilta tappeluilta on vältytty. Ehkä hitusen liikaa pientä vittuilua on ollut ilmassa, tosin. Kaikissa maissa oli uskomattoman hienoa käydä, etenkin junalla. On hieno tutkia kartasta kuinka hiton pitkä matka me oikeastaan reissattiinkin junalla. Paljon hyviä muistoja on iskostunut päähän, ja onneksi on tämä blogi muistuttamassa osioista, jotka muuten jäisi unholaan. Kiitos lukijoille, kommentoijilla ja erityisesti kanssareissaajille. Peltsi kiittää ja kuittaa!

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

2.9.2009, klo 16.40, Esa, Kyoto

Temppelihomppelivuori (kuulemma Diamonji-yama)

Aionpas tässä nyt vähän blogailla mukavassa huoneessa kiotolaisessa ryokanissa (perinteinen japanilainen majatalo) muiden ollessa kaupungilla pyörimässä. Itse en vaan jaksanut lähteä minnekään tässä vaiheessa koulutusta.

Allright. Kiotossa ollaan oltu jo pari päivää ja onhan tässä kaikenlaista hienoa ehtinyt jo tapahtua. Kaupunkiin päästiin mukavasti hienolla Hikari-junalla, joka kiidätti meidät Osakan kautta tänne historialliseen cityyn. Kioto on Japanin kuuluisimpia kaupunkeja johtuen sen vanhoista temppeleistä ja pyhätöistä, joista toistakymmentä on Unescon maailmaperintölistalla. Ihme kyllä kaupunkia ei pommitettu sodan aikana kuten muita suuria japanilaiskaupunkeja, joten kaupungin ilme on hieman vanhemman ja alkuperäisemmän näköinen kuin esimerkiksi Hiroshimassa.

Ensimmäiset kaksi yötä vietimme erittäin mukavassa hostellissa rautatieaseman lähistöllä. Ensimmäinen ilta kaupungissa meni rauhallisesti syömisen ja käppäilyn merkeissä. Päästiin muuten vihdoin syömään oikeaa sushia! Aivan taivaallista! Paitsi Ollin mielestä, koska mies ei syö sushia ollenkaan. Oli miten oli, ravintolakeikan jälkeen Olli palasi hostellille hoitamaan tietoliikenneasioita ja chattailemaan Terhin kanssa, kun me muut painelimme Peltsin opastuksella vanhalle Geisha-alueelle kaupungin keskustan tuntumaan. Gion-niminen alue oli kyllä todella viehättävä vanhoine puutaloineen ja kapeine kujineen, juuri sellainen kuin vanhan Japanin voisi kuvitella näyttävän elokuvien ja kirjojen perusteella. Luonnollisesti katselimme myös erästä temppeliä, joihin ei tosiaan voi olla törmäämättä näillä seuduilla. Ilta päättyi kuitenkin varsin varhain kaikkien ollessa hieman väsyneitä. Voimien kerääminen oli myös tarpeen sillä seuraavana päivänä luvassa oli Kiotossa viettämämme ajan kohokohta eli karaoke-ilta!

Seuraavana päivänä, eli eilen, seurue jakaantui taas kahteen Peltsin, Ollin ja Sampon lähdettyä kiipeämään kaupungin laidalla olevalle vuorelle, jonka laella on, yllätys yllätys, kuuluisa temppeli. Oli kuulemma hieno näköala kaupungin yli, sekä isoja pirullisia hämähäkkejä pelottelemassa kunniallisia kansalaisia. Itse vihaan kiipeämistä ja kaikenlaista rypemistä, joten jäin Jannen kanssa kasarmille suorittamaan henkilökohtaista huoltoa, jonka jälkeen menimme katsomaan Kioton keisarillista palatsia sekä sitä ympäröivää puistoa. Itse palatsiin emme kuitenkaan päässeet, sillä vierailua varten olisi pitänyt anoa lupa etukäteen. No eipä tuo mitään... puisto oli myös hieno, ja varsinkin eräs lammikko joka oli täynnä isoja rumia karppeja sekä huvittavia kilpikonnia. Paikalle eksyi myös pari tyttöä, joku ruotsalainen sekä saksalainen, joka jollain käsittämättömällä taikuudella oli oppinut täydellistä suomea. Puiston jälkeen Janne ja minä menimme syömään hyvää kanaa, salaattia ja sämpylää. Juomana oli hyvää appelsiinimehua. Tai näin ainakin muille äijille kerroimme. Oikeasti söimme kanaburgerit mäkissä. Saa nähdä mitä äijät sanovat kun tämän lukevat.

Ja sitten illan huipentumaan! Olimme edellispäivänä selvittäneet mistä päin kylää löytyisi hyvä karaokeluola, joten lähdimme hyvillä mielin etsimään tätä Cotton Club-nimistä paikkaa. Eipä sitä sitten kuitenkaan ihan heti löytynyt, vaan joudumme kysymään tietä pari kertaa. Ensimmäinen kysymiskerta oli aika hauska. Näin kadun toisella puolella ryhmän japanilaisia tyttöjä, joten hurmaavana herrasmiehenä marssin paikalle kysymään tietä. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Esa: Excuse me, do you speak English?

Tytöt: hiljaista hyminää... no no.

Esa: Cotton club karaoke?

Tytöt: IIIIIIIIHHHHHHI HIHIHIIIHIHHIHIHIIH, YES YES YES, HAI HAI HIHIIHIHIHIIHIHIHIHIIHIHIHIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIHHHHHHHIHIHIIHIHI. Go straitto, then rightto, again straitto and lefto. HAI HAI!

Että saatiinhan sitä jotain ohjeita :)

Thank you! Arigato!

Lähdimme siis etsimään karaokebaaria tyttöjen ohjeiden perusteella, mutta perille pääsimme vasta erään nuoren kundin opastaessa meidän oven eteen asti. Mutta Cotton club siis kuitenkin lopulta löytyi. Itse baari oli monikerroksinen talo, jossa jokaiselle porukalle annettiin oma huone, missä oli kaikki karaoken laulamiseen tarvittavat välineet. Parasta paikassa oli kuitenkin se, että parin tunnin aikana huoneeseen sai tilata niin paljon juomista kuin halusi. Kaikki sisältyi hintaan! Ei taitaisi tälläinen järjestely Suomessa onnistua. Juomat tilattiin huoneeseen puhelimitse mikä olikin yleensä aika mielenkiintoinen operaatio yhteisen kielen jäädessä muutamaan sanaan. No aina saimme jotain juotavaan ja laulu raikasi. Voitte kuvitella että 5 äijän laulu/huuto/älämölö ja meteli ei ole mitään kaunista kuunneltavaa. Saimme vielä hieman lisäaikaa, koska toinen mikrofoni ei toiminut ja jouduimme vaihtamaan huonetta kesken kaiken. Äärettömän hauskaa oli kuitenkin! Lopetusbiisi oli Kanye Westin ”Diamonds from Sierra Leone”, jonka Janne sujuvasti räppäsi meidän muiden hopatessa taustalla. Ei, ette koskaan saa nähdä videota!

KARAOKE! Hip'n'Hop

Karaokepaikasta siirryimme kaduille harhailemaan ja etsimään jatkopaikkaa. Täältä on jostain syystä yllättävän vaikea löytää mukavia pubeja/baareja. Luultavasti emme vaan osaa etsiä.. Kämpille pääsimme kuitenkin vasta kolmen kieppeillä, joten nukkumisaikaa ei jäänyt liikaa sillä hostellin check-out oli klo 11.00. Onneksi seuraava majapaikka, eli tämä ryokan, ei ollut kovin kaukana. Ryokan on muuten todella hauska majapaikka! Lattialla on jonkin sortin kaislamatot ja sängyn virkaa toimittaa ohuet patjat. Huone on avara ja valoisa, ja kylppäri on iso ja siisti. Vessa on taas japanilaiseen tapaan suhteellisen moderni, kun astuu sisään vessanpöntön kansi nousee itsestään ylös. Vessa myös vetää itse itsensä, ja luonnollisesti siinä on myös jo aiemmin kuvaillut automaattiset perseenpesuominaisuudet. Hienoa! Yksi hauska juttu vielä tästä ryokanista: me saatiin ”kimonot”! Uskokaa tai älkää, mutta meidän huonolla huumorintajulla niistäkin saa varsin paljon hupia irti.

No eihän nää ihan kimonoita oo mutta jotain siistejä japanilaisia härpäkevaatteita

Huomenna matka jatkuu kohti Tokiota ja matkan viimeistä etappia. Aika on mennyt taas todella nopeasti. Itse poistun Japanista jo lauantaina muiden sinnitellessä sunnutaihin asti. Muut poijjaat lentävät suoraan Helsinkiin, mutta minä painelen Pekingin kautta takaisin Moskovaan Sandran luo. Matka on ollut loistelias ja legendaarinen, mutta on se kyllä ihan kiva tulla jo kotiin. Alkaa jo vähän väsyttää tämä jatkuva siirtyminen. Tämä taitaa siis olla meikäläisen viimeinen blogaus. Kiitoksia kaikille kommenteista! Terkkuja kotiin ja kavereille! Nähdään taas pian!

maanantai 31. elokuuta 2009

31.8. klo 13.54, Olli, luotijunassa matkalla Hiroshimasta Kyotoon

Päöpäö! Pakko yhtyä kaikkeen Jannen kertomaan museovierailusta. Keskitysleiri tosin tuntui jotenkin vielä kauheammalta paikalta, mutta yhtä lailla molemmat saavat kyllä hetkeksi miettimään taas asioita. (Toivottavasti vähän pidemmäksikin aikaa.) Lähinnä sitä kuinka hyvin itsellä oikeasti on asiat ja kuinka julmia ja idioottimaisia ihmiset ovat olleet kautta aikojen. Ja ovat edelleenkin.

Onneksi maailmassa on kuitenkin myös ihmisiä, jotka palauttavat hieman uskoa ihmiskunnan perimmäiseen hyvyyteen. Kuten esimerkiksi poikkeuksetta kaikki japanilaiset asiakaspalvelijat! Oikeasti aivan uskomattoman hienoa käydä esimerkiksi ruokakaupassa, kun tietää että kassaneiti jaksaa joka ikinen kerta ja jokaiselle asiakkaalle hymyillä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko ja olla äärettömän ystävällinen. Kun tähän lisätään vielä joka väliin kuuluvat kumarrukset, ei asiakaspalvelijoilta kyllä enempää voisi toivoa. Saisivat venäläiset mörököllit kyllä tulla tänne hieman kouluttautumaan, miten ihmisiä oikeasti kuuluu kohdella.
Hieno maa tää Japani, saa oikeasti väsyneenkin matkamiehen todella hyvälle tuulelle!

Hostellin respa suositteli kuvassa näkyvää ruokaa. Nuudeleita, kananmunaa, sörsseleitä ja hötyä. Ei vaan mitään muistikuvaa nimestä. Mutta erinomaisen makuista!

Toissapäivänä siis käytiin illalla museon jälkeen vielä pyörimällä kaupungilla ja jatkettiin keskusteluamme toisen maailmansodan kuvioista ruoan ja olusen äärellä pari tuntia, jonka jälkeen muut paitsi Janne menivät nukkumaan hyvissä ajoin. Eilen sitten herättiinkin ”kukonlaulun aikaan” eli yhdeksän maissa ja lähdettiin tutustumaan läheiseen Miyajiman saareen. Lounari hehkutti japsioppaassan sen kuuluvan Japanin top-3 kauneimpien paikkojen joukkoon ja muualtakin oltiin kuultu kauniita sanoja paikasta, joten korkein odotuksin lähdimme matkaan. Reilipassi takasi meille ilmaiset matkat parinkymmenen kilometrin päähän. Perillä kiertelimme aluksi rannalla sijaitsevassa kylässä, joka oli täynnä matkamuistokojuja, turisteja (lähinnä japanilaisia, oli sinne muutamia länsimaalaisiakin eksynyt) ja todella kesyjä peuroja. Peurat käyskentelivät ihmisten joukossa, eivätkä olleet moksiskaan jos joku tuli silittämään tai ottamaan kuvaa. Vedessä oli hieno ”portti”, joka laskuveden aikaan oli kuivalla maalla ja nousuveden aikaan osaksi veden peitossa. Joskus aikanaan saari oli vissiin ollut pyhä paikka, johon paikalliset saivat tulla ainoastaan kyseisen portin kautta veneellä. Aikamme ihmeteltyämme minä lähdin Sampon ja Jannen kanssa kiipeämään saaren korkeimpaa kohtaa, reilun 500 metrin korkeudessa olevaa Mt. Miseniä kohti, Esan ja Peltsin jäädessä tutustumaan beachiin ja ostelemaan tuliaisia.

Helenan suosittelemalta saarelta Hiroshiman lähellä. Aikoinaan kaikki kuolevaiset joutuivat kulkemaan näkyvän portin kautta ja ainoastaan älymystö pääsi saarelle muuta kautta

Bambeja saarella

Huipun valloittamiseen meni aikaa palttiarallaa kaksi tuntia, ja jyrkän nousun aikana näimme mm. kauniita japanilaisia puutarhoja, hienon kalalammen sekä tutustuimme ehkä kovaäänisimpään öttimötiäiseen ikinä. Ihmettelimme, että mistä linnusta voi lähteä moinen korviin sattuva räkätys, kunnes huomasimme äänen tulevan puunoksalla lepäilevästä hyönteisestä, jolla oli kävynmuotoinen uloke takapuolessaan, joka päästi omituista räkättävää ääntä. Henkemme uhalla saimme jopa kuvankin otettua, vaikka meinasimmekin hieman pelästyä Sampon kanssa ötökän syöksyessä yhtäkkiä suoraan meitä kohti. Salamannopea väistöliike kuitenkin pelasti henkemme tällä kertaa. Kiivetessä vettä kului ja hiki virtasi, mutta ylhäällä odottavat näkymät olivat ehdottomasti vaivan arvoiset. Ylhäältä näki pitkälle joka suuntaan, ja esimerkiksi Hiroshima näkyi oikein mainiosti. Tulikin pakosti mieleen, että sienipilvi on voinut olla aika hurjan näköinen myös sieltä katsottuna, jos huipulla on joku silloin ollut. Alastultaessa saatii pohkeet mukavasti hapoille, ja löydettyämme Esan ja Peltsin lähdimme porukalla takaisin Hirsoshimaan. Illalla kävimme vähän tutustumassa paikalliseen yöelämään.

Tällä hetkellä istuskelemmekin jo mukavasti luotijunassa matkalla kohti Kyotoa. Siellä siis vietämme seuraavat kolme yötä. Kaksi ensimmäistä yötä varasimme normihostellista, ja kolmas yö on varattu Ryokasta, joka tulee todennäköisesti olemaan taas hyvin mielenkiintoinen kokemus. Siitä lisää sitten lähempänä. Kolme vikaa yötä vietetään Tokiossa ennen sunnuntain paluulentoa.

29.8. klo 01:30, Hiroshima, Hostellin alakerta, Janne

Ensimmäinen bongattu koulutyttö

Lautalta viereisestä "hytistä". Arvatkaa paljonko kääliöt kiljui koko matkan ajan

Hiroshima, mon amour.

Olin ennen reissuun lähtemistä asettanut matkan onnistumiselle kolme tavoitetta: 1) Päästä hengissä pois Venäjältä. 2) Kävellä Kiinan muurilla. 3) Nähdä Hiroshima.

Nyt kaikki kolme tavoitetta ovat täyttyneet.

Tätä viimeistä kokemusta ei voi kuvailla sanoin. Jollain tavalla se lienee kuitenkin tarpeellista, joten yritetään. Käynti täällä on ehkä jollain tavalla verrattavissa siihen mykistävään epäuskoon ja hämmennykseen, jonka koin neljä vuotta sitten käydessämme Ollin ja Niken kanssa Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin raunioilla Puolassa. Käynti veti kyllä jokaisen matkaajan todella hiljaiseksi.

Kävelimme Hiroshiman Peace Memorial Museumin käytävillä kaksi ja puoli tuntia, enkä äkkiseltään pysty palauttamaan mieleen toista museota missään päin maailmaa joka olisi tehnyt minuun vastaavanlaisen vaikutuksen. Totta kai jokainen meistä viidestä tunsi Toisen Maailmansodan loppuvaiheisiin liittyvän tapauksen yksityiskohdat verrattaen hyvin ja oli nähnyt materiaalia pommin aiheuttamista tuhoista niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiinkin. Mutta ei televisiosta katsottu jenkkidokkari ole missään muodossa sama asia kuin todistuskappaleiden katsominen silmästä silmään hävityksen alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Matkaporukkamme kesken vaihdetut lauseet tuon kaksi- ja puolituntisen aikana voitiin laskea yhden käden sormin, eikä kenelläkään meistä ollut museosta lähdettyämme tarvetta sanoa toisillemme mitään vielä pitkään aikaan. Mitään kommentoitavaa tai lisättävää ei ollut tai sitten kukaan ei vaan halunnut sanoa mitään. Olo oli tyhjä, pettynyt ja järkyttynyt. Lopulta päädyimme ihmettelemään ihmisen uskomatonta typeryyttä, mutta tuntui siltä että näkemänsä jälkeen jokainen meistä tarvitsi pienen hetken omaa aikaa. Ei meistä kukaan ole kivestä tehty. Enhän toki voi puhua kaikkien puolesta, mutta tällainen fiilis käynnistä itselleni jäi.

A-pommin muistomerkiltä. Liekki sammutetaan, kun kaikki maailman ydinaseet on neutraloitu

Suosittelen jokaiselle käyntiä kyseisessä museossa, mikäli Hiroshiman kaupunki ikinä osuu matkareittinne varrelle, tai vaikka ei osuisikaan. Museo ja sen läheinen puisto ovat sellaisia paikkoja, jotka – kaikesta epäinhimillisestä sisällöstään huolimatta – on oman henkilökohtaisen kehityksen ja oppimisen kannalta likipitäen pakko käydä kokemassa omin silmin, aivan kuten keskitysleirit. Kaikki tänään nähty vetää mielen synkäksi ja panee ajattelemaan. Reissumme on tähän asti ollut letkeää hauskanpitoa ja kikkailua eksoottisissa ja upeissa maisemissa. Tuntuikin siltä, että museo, ja Hiroshiman kaupunki (vaikkakin se on hieno ja eläväinen), oli tervetullut muistutus jokaiselle matkamiehelle siitä, kuinka ylellistä elämää tässä loppujen lopuksi vietetäänkään. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että en tule ikinä unohtamaan tiettyjä museossa näkemiäni asioita. Erityisen vaikuttava oli räjähdyksen jälkeen otettu valtava kuva museon seinällä, jossa näkyi kuinka kaupungista oli räjähdyksen jäljiltä jäänyt pystyyn vain muutama, vahvarakenteisin rakennus, jotka seisoivat luurankomaisina hävitetyn, tomun ja tuhkan peitettämän lakeuden keskellä. Mutta se, ettei tuota näkyä unohda, on pelkästään hyvä asia. Näitä asioita ei saa unohtaa, jotta muistaisimme miksi niin ei saa koskaan tapahtua uudelleen.

Jatketaas kulttuurivuodatuksesta ja humanistipelleilystä lopulta muihin asioihin. Selvisimme melko vähällä vaivalla Japanin tullin läpi, sillä opuksemme ennakoi, että reppumatkaajien rinkat tullaan syynäämään perinpohjaisesti. Sampo epäili, että mun aina niin vakuuttava ja miellyttävä käytös olivat tullivirkailijoiden mieleen ja mun rinkan jälkeen muut matkaseurueen jäsenet selvisivät tarkastuksesta likipitäen esittämällä taskujensa sisällön (Paitsi Peltsi, jonka rinkka tutkittiin eroityisen tarkasti). Tiedä häntä mistä johtui.... Matkasimme Shimonosekistä Hiroshimaan reilussa tunnissa sen jälkeen, kun Suomesta ostamamme Japanin reilipassit oli käyty laittamassa kuntoon. Japanilainen tehokkuus on kyllä aivan uskomatonta. Meidät bongattiin jonosta erilliselle tiskille, jossa kolme virkailijaa likipitäen kilpailivat siitä, kuka saa lyödä leiman mihinkin passiin. Lopuksi meille varattiin paikkaliput junaan ja neuvottiin oikealle asemalla jossa vaihtaa kulkuneuvoon joka vie meidät Hiroshimaan. Todella ensiluokkaista palvelua!

Hikari-luotijuna. Harmi ettei näkyny nopeutta matkan aikana

Melko nopeasti kävi selväksi, että täällä on kuuma. Elohopea kohoaa helposti yli kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen ja ilmankosteus näkyy ja tuntuu. Koko ajan saa olla vaihtamassa t-paitaa. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut kärvistellä, sillä löysimme nopeasti majoituksen rautatieaseman turisti-infon kautta. Hostellilla Sampo kävi aivan ensimmäiseksi koeajamassa vessan. Huussin seinässä sattui olemaan rivillinen epämääräisiä nappuloita ja kokeilunhaluisena maailmanmatkaajana Sampo luonnollisesti ryhtyi painelemaan niitä. Ihmetys oli suuri, kun pönttö suuntasi vesisuihkun suoraan sinne minne aurinko ei paista. Sampo juoksi hostellin aulaan jakamaan meille kokemaansa ihmetystä, kikattaen ja höröttäen hysteerisesti kuin pikkutyttö. Ja luonnollisesti myös mun oli heti saatava kokeille tätä upeaa japanilaista keksintöä! Kokemus oli yhtäaikaa hämmentävä ja käsittämättömän huvittava.

Saas nähdä mitä kaikkea täältä ihmemaasta meille vielä tämän viimeisen viikon aikana löytyy!

P.S. Tiedoksi: ainoastaan meikäläisen puhelin toimii tässä maassa. Siis meidän porukasta. Kyllä japanilaisten omat puhelimet tietääkseni toimii ihan hyvin.... En todellakaan tiedä syytä tähän, sillä mun puhelin on vanha ja varsin paska, mutta minkäs teet... Eli huomioikaa tämä, kun lähettelette meille irstaita tekstareita keskellä yötä.

P.P.S. Kuvia tulossa myöhemmin!

lauantai 29. elokuuta 2009

Kuvia Kiinasta

Hotpot-ruokailua. Mukana Vesa ja Vesan tyttöystävä. Mielenkiintoinen kokemus mutta turhan vaivalloista (lähes kaikki ruoka piti keittää padassa)

Veneitä Pekingin keskustan tuntumassa olevalla järvialueella

Minkä näistä ruoista valitsisit...

Laamatemppelistä Pekingistä

Kielletty Kaupunki

Ruokakojukatu Pekingin keskustassa

Temple of Heaven

Tilauksen tekemisessä oli toisinaan pienehköjä ongelmia. Pääasia että kaikilla on hauskaa

Pekingin ankka. Iloinen!

Hiihtohissit Muurille

Ja muurilta

Muurintapainen Kiinassa

Pekingin kesäpalatsilta

Tunnelmaa Qingdaon hostellimme baarista

Heti kun tulee ongelmnia tilauksen kanssa, avuliaat tarjoilijat ovat sankoin joukoin paikalla. Luonnollisesti ongelmia tuli usein

Ja olutfestareilla. Huomaa iloiset ilmeet

Tunnelmaa olutfestareilla

Leirimme laivaterminaalissa

Tunnelmia laivan avohytissä

Kuvia Mongoliasta

Hiiohoi!

Lehmät valloittivat huoltoasemamme

Kansallispuiston parhaat bileet

Valloittamassa kansallispuiston nyppylöitä


Pojat tulivat luolasta ulos

Luostarin sisäpihaa Ulan Batorissa. Huomaa rukoilutasanteet

Kansallispuiston Kopramme

28.8. klo 22.30, jossain keskellä ulappaa matkalla Japaniin, Janne

Matka Japaninmeren aalloilla on jatkunut siihen pisteeseen, että piakkoin tulisi painua pehkuihin jotta aamulla jaksaa pirteänä nousta lattialta ylös nauttimaan Japanin antimista. Lastentarhassa tuli juuri pilkku, eli valot sammutettiin jo eiliseltä tuttuun aikaan klo 22, joten porukamme tuli laivan sisääntuloalulaan hengaamaan ja lueskelemaan. Kovinkaan paljon ei tämän päivänä ole tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä ettei täällä ole mitään tekemistä. Olemme viettäneet päivän hyvin pitkälti vaakatasossa kaikessa rauhassa hämmästellen ajan kulumista. Tutustuimme laivaan pääsyä odotellessamme kahteen hollantilaiseen, jotka tulivat moikkaamaan meitä iltapäivällä. Muilta osin aktiviteetteja on vaikea kehittää, sillä laivassa ei ole minkäänlaisia vempeleitä tai paikkoja jotka tarjoaisivat viihdykettä matkailijoille. Paikallinen tax free on puhelinkiskan kokoinen koppero jonka valikoima on sanalla sanoen rajallinen, ravintola on muken kaltainen aution kalsea kuppila ja yökerho on auki iltakahdeksasta iltakymmeneen, joten se on pikemminkin iltakerho. Pingispöytä sentään löytyy ja sen avulla saatiin Ollille ja Sampolle tekemistä kokonaiseksi tunniksi. Osa porukasta kävi tänään iltakerhossa naureskelemassa karaokea selvinpäin hoilaaville japseille, mutta katsotaan hyytykö poikien hymy sitten kun päästään porukassa vetämään Janne Hurmeen Kirjettä jossain Tokion huippuluokan karaokebaarissa. Itse asiassa luulen että ei hyydy, vaan oikeastaan päinvastoin... Baareja aluksessa ei ole ja laivan infokin menee kiinni ennen puoltayötä. Laivapoliiseja ei myöskään näy, sillä ei täällä kukaan remua öisin. Olikin vähän ihmeellinen fiilis istua eilen iltaa laivan keskeisimmällä paikalla yhdentoista aikaan ilman muita ihmisiä. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Suorastaan aavemaista. Meille tutuilla Ruotsinlaivoilla on iltayhdentoista aikaan hieman eri meininki. Kyllä me tosin parhaamme mukaan yritettiin suorittaa kulttuurienvaihtoa, mutta suunta jäi hieman yksipuoliseksi, kun ei paikalla ollut ketään jolle opastaa suomalaista risteilykäyttäytymistä.

28.8.2009 klo 13.30, matkustajalaiva Utopia, jossain Korean lounaispuolella, Sampo

Konnichiwa! Mongoliassa Peltsi aloitti blogauksen jokseenkin sanoilla ”tervetuloa eläintarhaan”. Tällä kertaa voisin riemumielin huudahtaa että tervetuloa lastentarhaan, sen verran paljon kaikenlaisia kääliöitä, vaahtosammuttimia, pikkuihmisiä ja muita sinappilinkoriiviöitä meidän sviitissämme juoksentelee. Mutta palataanpa ensin hetkeksi Kiinaan.

Viimeinen kokonainen päivämme Kiinassa alkoi olutfestareiden jälkimainingeissa suhtalaisen hitaanlaisesti, mutta onneksi emme olleet asettaneet päivälle hirveän korkeita tavoitteitakaan. Päätehtävämme oli saada käteen laivaliput, ja ensi töiksemme marssimmekin pelonsekaisin tuntein kohti CITSin toimistoa, jossa olimme edellisenä päivänä saaneet yhden jos toisenkin työntekijän kovin hämilleen. Hissiä odottaessa tehty pikagallup osoitti, ettei kukaan meistä odottanut asioiden hoituvan mitenkään ongelmitta. Hämmästyksemme olikin suuri, kun ystävämme Susan löytyi samantien ja liput olivat pian käsissämme. Susanille oli erityisen tärkeää, että kaikki tietomme olisivat oikein, ja kyselikin moneen kertaan, onko Peltsillä ja Ollilla oikeasti sama syntymäpäivä, onko mulla ja Peltsillä oikeasti sama osoite, ja miksi mun passinumerossa on kirjaimia kun muilla ei ole. Emme olleet kai riittävän vakuuttavia, sillä lopuksi Susan olisi halunnut tsekata tiedot vielä itse meidän passeistamme, mutta kun niitä ei ollut mukana, niin mitään ongelmaa ei ollutkaan. Siinä vaiheessa leukamme tosin loksahtivat, kun Susan kysyi että onko meillä opiskelijakortteja mukana. Olihan meillä kansainväliset kortit, joita lafkan tyypit eivät tietenkään koskaan olleet nähneet mutta kelpuuttivat ne silti, minkä tuloksena saatiin 20 prossaa alennusta. Yhteinen tupalompakkomme säästi siis n. 100 euroa, täysin yllättäen. Hyvä näin!

Juhlistimme onnistunutta lippuprojektia kalliissa, eurooppalaistyylisessä rantakahvilassa, minkä jälkeen lähdettiin tekemään matkaeväsostoksia rajun ukkosmyrskyn samalla pyyhkäistessä Qingdaon yli. Emme säikähtäneet vaan suoritimme tarpeelliset toimet ja palasimme hostellille käynnistelemään viimeistä kinkki-iltaa riisiviinan ja punaviinin voimin. Hostellimme ensiluokkaisessa alabaarissa oli jälleen tarjolla myös erinomaista livemusiikkia, Acid Live -yhtyeen päräytellessä ilmoille kaikenlaista soitantoa nopeatempoisesta jazzista rappiin ja takaisin. Musiikki ja varsinkin harvinaisen pätevä kosketinsoittaja Chang Chang iskivät meikäläiseen kuin miljoona volttia, ja istuin keikan loppuun yksikseni muun matkaporukan lähdettyä jatkamaan iltaa yläkertaan. Tunnelma oli erinomaisen rento, ja välillä puikkoihin tarttui muitakin hostellissa vierailevia muusikoita. Oma ohjelmanumeronsa oli itsensä parilla drinkillä hyvään känniin saattanut hostellin nuori omistaja, joka joraili pitkin lattiaa välillä yksin, välillä mies- ja välillä naisparin kanssa. Keikan kääntyessä kohti loppua myös muusikot alkoivat pelleillä enemmissä määrin, ja siinä vaiheessa kun jazzbändin basisti lauloi kauniin lyyrisesti U2:n With Or Without You, hostellinomistaja ei voinut hillitä itseään ja tarttui itsekin mikkiin. Kaikilla oli hauskaa, varsinkin bändin mikserillä ja muusikoilla, jotka tuskin pystyivät soittamaan nauramiseltaan. Olen vuosien varrella asustellut jos jonkinmoisissa majapaikoissa ympäri Eurooppaa ja Jenkkejä, mutta loistavan palvelunsa ja tunnelmansa takia Beach House on ehkä paras hostelli, missä olen ikinä ollut. Suosittelen lämpimästi.

Musisoinnin jälkeen arvoimme illan jatkoa jonkin aikaa, mutta menevänä supliikkimiehenä Janne sai lopulta meidät muut ylipuhuttua yökerhoreissulle. Paitsi tietysti Esan, jolle ei taaskaan olut maistunut. Saimme ohjeet respasta, hyppäsimme taksiin ja pian sydämemme löikin tasaisen teknojytkeen tahdissa Feeling-nimisellä klubilla Qingdaon yössä. Musiikki ei meihin erityisemmin iskenyt, mutta muuten kokemus oli taas ihan elämyksellinen. Tanssilattia oli täpösen täynnä bilettäviä kiinalaisia, joiden meno oli varsinkin yläviistosta katsottuna aika mielenkiintoista seurattavaa. Koko porukka nimittäin pomppi jytkeen tahdissa samaan tahtiin ylös-alas kuin jonkin korkeamman voiman käskyttämänä, ja mustien hiuksien meri velloi värivalojen loisteessa tasaisesti ja taukoamatta tunnista toiseen. En kyllä ole nähnyt muualla vastaavaa, mutta en kyllä ole pahemmin teknoklubeilla pyörinytkään. Ties millaista porukkaa niihin eksyy.

Koitimme kovasti päästä istumaan erinäisiin pöytiin, mutta ne olivat ilmeisesti varattuja, koska joku henkilökunnan edustaja tuli aina välittömästi häätämään meidät pois. Salin laidalla olevilla nahkasohvilla oli tilaa, mutta saimme pian tietää, että niinkin ylellinen istumapaikka maksaa 400 yuania eli n. 40e. Ei kiitos. Päädyimme sitten alempiarvoisempaan pöytään, josta meitä ei tultu häätämään, ja seurasimme menoa lasillisten äärellä. Ehkä tunnin istumisen jälkeen ohitse kävelevä punapaitainen tarjoilija iski pyytämättä, yllättäen ja ilman varoitusta pöytäämme 210 yuanin laskun pöydän käytöstä. Mietittyämme asiaa n. 10 sekuntia teimme sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava uskottava länsimaalainen vastaavassa tilanteessa tekisi: otimme juoksupöydän. Nousimme ylös, teimme pienen harhautusliikkeen tanssilattian reunan kautta ja kävelimme avojonossa ulos ja taksiin. Moraalitonta? Kenties, mutta kenenkään omatuntoa ei jäänyt kaivelemaan. Joku olisi kuitenkin voinut kertoa meille pöytien käyttötaksoista tuntia aikaisemmin... Joka tapauksessa, pääsimme hyvillä mielin kotiin ja nukkumaan.

Kiina oli lopulta aika mielenkiintoinen paikka vierailla. On sääli että ehdimme nähdä vain kaksi kaupunkia, mutta molemmista kävi hyvin ilmi se, miten kapitalismin hallitsematon aalto on pyyhkäissyt ennen niin sulkeutuneen kommunistisen maan yli. Sekä Pekingissä että Qingdaossa taivasta halkovat upouudet, tyylikkäät pilvenpiirtäjät, ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Mihin tahansa päänsä kääntää, silmiin osuu TV-ruutuja, joita on tungettu bussien ja metrojen lisäksi takseihin, hisseihin ja talojen seiniin. Upouudet luotijunat sinkoilevat tärkeimpien kaupunkien välillä 250 km tuntinopeudella helpottaen rahamiesten liikehdintää. Yhtä lailla kapitalismin mukana eriarvoisuus ja tuloerot kasvavat, ja ihmisten tulee voida näyttää, että sitä pätäkkää löytyy. Yhdellä Pekingin pääostoskaduista on rivissä Armanin, Burberryn ja Bossin liikkeet, ja viereisestä uutuuttaan kiiltelevästä ostoskeskuksesta löytyy samoja vaateliikkeitä kuin Lepuskin Sellosta. Myös hinnat ovat näissä paikoissa samoissa lukemissa kuin Suomessa, ja ehkäpä juuri siksi ostoskeskuksessa näytti olevan tuplasti enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita, vaikka ulkopuolella katu oli mustanaan kiinalaisia. Samassa hengessä suhteellisen tyylikkäässä yökerhossa hinnat olivat korkeat ja paremmat ihmiset istuivat muotivaatteissaan niillä 400 yuanin nahkasohvilla. Samaan aikaan maaseudulla eletään 100 vuotta muuta maailmaa jäljessä. Mutta jostain on pakko aloittaa ja sehän on pääasia, että yrittää, eikö?

Ainakin minulta meni jonkin verran aikaa tottua ihmisten tuijotteluun, näissä maailmankolkissa kun länsimaalaisia ei hirveästi pyöri ruuhkaisimmissa turistirysissäkään, mutta nyt se on arkipäivää eikä sitä edes ajattele. Venäjän ja varsinkin Mongolian jälkeen Kiinan moderni kaupunkielämä alkoikin pian tuntua melkein kotoisalta, suorastaan länsimaalaiselta. Päivittäin tulee kuitenkin vastaan kaikenlaisia pikkujuttuja, joista muistaa olevansa kaukana kotoa. Kiinalaiset esimerkiksi rakastavat yli kaiken kaikenlaisia kuitteja: esim. kun olutfestareilla halusin ostaa pari kannua kuohuvaa, piti ne ensin maksaa kassalla, joka kirjoitti kuitit kaksin kappalein ja leimasi ne. Tämän jälkeen kannut sai kuitteja vastaan oluthanavastaavalta, joka seisoi n. metrin päässä. Samalla lailla Peltsi vaateostoksia tehdessään sai ensin lapun, joka piti viedä 10 metrin päähän kassalle ja maksaa siellä, mistä sai vastineeksi pari kuittia (taas moneen kertaan leimattuna), joita vastaan mies sai lopulta takkinsa. Hostellimme respan miekkoset olivat hirveän huolellisia kuittiensa kanssa ja menivät ihan sekaisin, kun check outtia tehdessämme ja avainkortteja palauttaessamme ilmoitimme, että olimme hukanneet kaikki kuitit. Eipä siitäkään mitään ongelmaa kuitenkaan tullut. Toisin kuin Venäjällä, Kiinassa tällaisissa tilanteissa järki lopulta voittaa...

Muutenkin kiinalainen palvelukulttuuri on ollut suuri yllätys, ja yleisesti ottaen kaikkialla ollaan oltu hirveän kiinnostuneita meidän hyvinvoinnistamme. Kun olutfestareilla meillä oli ongelmia kiinankielisen menyyn ymmärtämisessä, ympärillämme kuhisi parhaimmillaan kahdeksan yhtä kielitaidotonta tarjoilijaa auttamassa. Kun Janne sai hostellissa väärän ruokatilauksen ja raapi päätään hämmentyneenä, paikalla oli heti viisi tarjoilijaa. Kun safkat oli syöty, tarjoilija tuli varovasti ja nöyränä kysymään: excuse me, sorry, voinko viedä tyhjän lautasesi pois? Ehkä ainoa negatiivinen yllätys on ollut kiinalaiset taksikuskit, jotka ovat kylläkin olleet rehellisiä ja mukavia joskin nekin täysin kielitaidottomia, mutta muuten ihan täysiä uunoja. Vaikka opimme nopeasti, että taksiin mennessä kädessä pitää olla lapulle kirjoitettu kiinankielinen osoite valmiina, on sekin ollut monille näistä ruudinkeksijöistä liian vaikeaa, ja erityisesti Pekingissä kuskien kaupunkituntemus oli käsittämättömän huono. Jotenkin kuitenkin aina päästiin perille, enemmän tai vähemmän mutkan kautta.

Kiinasta on tullut Suomessa luettua kaikenlaisia pahuuksia ympäristön tuhoamisesta poliittisiin ja uskonnollisiin vainoihin, ja varsinkin tässä valossa Kiina taisi olla meille kaikille äärimmäisen positiivinen yllätys. Ympäristöasioihinkin ehkä herätään vielä joskus, sillä ainakin kaupungeissa oli vessoissa kyltit, joissa kannustettiin säästämään vettä, julkisissa roskiksissa on erilliset astiat kierrätettäville jätteille, ja siellä täällä kyltit kieltävät roskaamasta. Ehkä tällainen mikrotason ympäristöajattelu laajenee joskus vähän laajemmallekin tasolle, joskin on vaikea kuvitella Pekingin smogiverhon ihan lähitulevaisuudessa hälvenevän.

Joka tapauksessa jätämme Kiinan taaksemme hymyssä suin ja jatkamme sivistyksellisesti yhä nousujohteisempaa matkaamme kohti Japanin ihmeitä. Lauttamatka Kiinasta Japaniin kestää kaiketi vajaat 40 tuntia, joten tänään ei ainakaan ole kiire ja voimme rauhassa tähystellä ikkunasta Korean rannikkoa. Budjaamme reissun hengen mukaisesti jälleen halvimmassa luokassa, missä lojutaan futon-lattialla mustan tiiliskiven toimittaessa tyynyn virkaa, ja sali on tosiaan täynnä rääkyviä kakaroita, mutta muuten fiilis on entistä korkeammalla. Pieni, vähän Vikingin Rosellaa muistuttava laivamme keinuu käsittämättömän vähän, vaikka äiti kotipuolessa pelkäsikin että suhaamme suoraan taifuuniin, ja Japanilan ihmeet odottavat meitä huomenissa. Täältä tähän.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

26.8.2009, klo 12:15, Qingdao, Peltsi

Puhutaanpas vielä Pekingistä. Esalla meni yksi päivä varsin ohi Sandran taluttamiseen, minä aikana käytiin muiden poikien kanssa keisarin kesäpalatsilla. Joku hihhulikeisari oli vuonna 1750 lahjoittanut äitinsä 60-v lahjaksi vaatimattoman Isohkon järvialueen täynnä mahtavia pytinkejä ja paviljonkeja, mutta tietysti fiksut länsimaalaiset oli kaksi kertaa käynyt tuhoamassa paikan sotien tiimellyksessä. Paikka oli kyllä varsin hieno, sentään vähän erilainen kuin muut jo nähdyt valtaistuinluolat, vesistöt loi hienoa tunnelmaa paikkaan. Kierreltiin siellä jokunen tunti, ja ilta meni sitten yöelämään tutustumiseen.

Täällä Qingdaossa vietetään tyypillistä hidasta aamua. Aamua ei varsinaisesti nopeuta se, että koko alueen vedentulo lakkasi eilen ja lähti juuri vasta toimimaan. Täällä ehdittiin kovasti käydä tiedustelemassa käytävien vessoja, mistä löytyisi vielä koskematon pönttö (tai siis posliinireikä lattiassa), johon voisi pöräyttää aamun tuprahdukset. Ruskeaan reikään kun on hieman ikävä työntyä jos siellä on jo tavaraa.

Eilen käytiin todellakin olutfestareilla. Oltiin paikalla joskus viiden aikaan, jolloin paikka oli aika tyhjänä vielä. Tuli pakosti mieleen miltä paikka näyttäisi Euroopassa: viideltä paikka olisi jo täynnä keski-ikäisiä humalaisia laulamassa. Tai, varmaan ainakin Saksassa olisi näin. Anyway. Aloitettiin rohkeasti viiden litran tynnyrillä, minkä jälkeen lähdettiin kiertelemään aluetta. Paikka oli aika festarimainen, yllättävää. Löytyi kaikennäköistä härveliä ja vimputinta, Olli jopa voitti järkyttävän kokoisen ruman lampaan minigolf-haasteesta. Arveltiin, että Björn (ruma lammas) tarvitsee oman rail-passinsa Japaniin, joten loppuenlopuksi tämä ”voitto” tulee maksamaan Ollille 220e + 20 yania pelistä. Hajotkoon siihen.

Festareiden kiertelyn jälkeen suunnattiin vieressä olevalle biitsille uimaan. Oli aivan fantastista uida tällä kertaa lätäkön tällä puolella, kolme vuotta sittenhän uitiin lätäkön itälaidalla Los Angelesissa. Älynväläyksen seurauksena päädyttiin vielä piirtämään noin kolmenkymmenen metrin halkaisijan pallopippeli biitsille. Uskoakseni tämä on maailmanennätyskokoa.

Ennen festareita käytiin tiedustelemassa laivalippujamme Japanin aurinkoon. Oltiin varattu liput kuukausi sitten Orient Ferry -yhtiöltä heidän sivuillaan olevan puhelinnumeron kautta. Arvottuamme ensin tunnin hostellin aulassa mihin kolmesta osoitteesta meidän pitäisi mennä, päädyimme CITS-matkayhtiön tiloihin tähän parin kilometrin päähän. Siellä tiskillä aloitettiin sitten ihmetteleminen. He eivät kuulemma edes järjestä mitään laivareissuja Japaniin. Sopivan säätämisen jälkeen meidät ohjattiin saman yhtiön toiseen konttoriin, mistä löysimme yhteyshenkilömme Susanin. Susan osoittautui varsin sekopäiseksi virkailijaksi, mikä nyt selittääkin sen, miksi varauksen tekeminen meinasi olla ylivoimaisen vaikeata. Susan nyt vain sattui olemaan ainoa joka puhuu edes jonkin verran englantia. No, selvitimme lippuasiaa Susanin kanssa, ja jossain vaiheessa Sampolla ei meinannut enää pitää pokka kun Susan kääntyy puoleemme kysyen ”What is your problem?” täysin asiallisen omaisesti ja vakavalla naamalla. Yritimme selvittää Susanilta, kuinka ihmeessä päädyimme lentoyhtiön konttoriin (CITS:in joku alakonttori) ostamaan laivalippuja, joista kukaan koko CITS:ssä ei ollut edes kuullut. Eikä edes Susan tuntunut tietävän mikä ihmeen Orient Ferry. Eikä tiennyt kyllä mikä ihmeen laivakaan. Loppuenlopuksi Susan oli täysin pihalla kaikesta, vaikka varaus löytyikin. Tänään käymme uudestaan konttorilla kyselemässä lippuja, liput eivät kuulemma olleet ”täysin valmiit” vielä eilen. Jos vielä pääsemme johonkin laivaan huomenna, se alkaa olla ihme.

Mutta mutta. Hostellimme täällä on tosiaan erittäin hieno. Selvisi, että tämä oli ennen kolmen tähden hotelli, jota nyt ollaan muuttamassa hostelliksi. Huoneemme on kyllä erittäin hotellinomainen ja koko paikan palvelu on varsin tasokasta muutenkin. Taidetaan maksaa kymmenen euroa henkeä kohden, joka on tuplasti se mitä Pekingissä, mutta tällaisesta luksuksesta voi kyllä vähän maksaakin. Kymppi ei toisaalta Euroopan mittakaavassa ole mitään kallista.

On pakko kertoa muutama mietelmä eräästä eroavaisuudesta. Eroavaisuuden nimi on Ryssät vs. Kiinalaiset. Useaan otteeseen ollaan pakostikin mietitty, miten täällä tapahtuvat asiat olisi hoitunu Vjenäjän puolella. Kaikki mahdollinen asiointi on täällä jotenkin todella paljon helpompaa, vaikka ei puhuttaisi yhtäkään sanaa kiinaa tai englantia. Yleisilme on täällä yksinkertaisesti todella paljon positiivisempi: jos on ongelma, se hoidetaan. Venäjän puolella ongelmiin ei löydy ratkaisua, usein virkailijat kieltäytyivät yhteistyöstä heti kun huomasivat ettemme puhu täydellistä venäjää. Ryssänperkeleet eivät edes yritä ymmärtää Esan puhumaa puolaa, omaa sloveniaani, yleistä sanakirjavenäjää tai muuta elekieltä. Kiinassa usein kaivetaan jostain joku, joka puhuu hieman englantia, tai esimerkiksi ravintoloissa olemme pärjänneet varsin onnistuneesti osoittelemalla sanoja pienestä matkasanastosta tai muutoin kuvailemalla (tai yksinkertaisella arvausleikillä: otetaan vaikkapa tuota tuota, se näyttää kivalta).

tiistai 25. elokuuta 2009

24.8.2009, klo 00.50, Qingdao, Esa

Qingdaon kaupungissa ollaan ja ihmetellään kaikkialla vallitsevaa sivistystä! Harvinaisen hieno kaupunki ainakin ensivaikutelman perusteella. Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa muutama sana viimeisestä Pekingissä viettämästämme päivästä. Omalta osaltani päivällä ei paljon mitään tapahtunut, sillä saatoin Sandran lentokentälle jonka jälkeen kävin katselemassa jotain ihmeellistä ostoskeskusta... jännää eikö vain? Muilla äijillä lienee enemmän kertomista päivän tapahtumista koska he onnistuvat ostamaan junaliput Qingdaoon, sekä vierailemaan muinaisten keisarien kesämökillä jossain päin pääkaupunkia.

No, illalla olikin sitten enemmän menoa. Mahapeikkojen lopullisen tappion jälkeen matkalaisten voitokas armeija päätti juhlia taistelujen loppua ja viimeistä iltaa Kiinan pääkaupungissa perinteisin menoin. Kulmakaupasta haettiin muutama pullo ölppää, jota sitten nautiskeltiin hostellin sisäpihalla erään tukholmalaistytön ja jonkun englantilaisukkelin seurassa. Myöhemmin illalla siirryimme ruotsalaisen opastuksella läheiselle baarialueelle, jossa loppuilta sitten kuluikin mukavissa merkeissä. Baarikatu oli loppupeleissä varsin lyhyt, mutta sillä oli kuitenki useampi pieni disko, joihin saattoi vapaasti kävellä sisään miettimättä sen enempää jonoja tai sisäänpääsymaksuja. Kadulla myytin myös erilaisia grillivartaita, jotka maksoivat muistaakseni noin 20 senttiä kappale. Tarjolla oli normaalin kanan ja possun lisäksi kanansydämiä, maksaa ja munuaista. Hyviä olivat.

Seuraava aamu valkeni liian aikaisin... Illan juhliminen tuntui jokaisen olemuksessa, mutta liikkeelle oli kuitenkin lähdettävä, koska junat eivät odota Kiinassakaan. Ensimmäinen etappi oli kuitenkin vanha kunnon Mäkkäri, josta löysimme länsimaiseen makuun sopivaa aamupalaa. On tää kyllä säälittävää.. Mäkistä sitten taksilla Pekingin eteläiselle rautatieasemalle, joka olikin koko porukalle suuri ihmetyksen aihe. Kukaan matkaporukastamme ei ollut koskaan nähnyt yhtä upeaa rautatieasemaa! Kun Euroopassa rautatieasemat tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän ankeita paikkoja, tämä asema kiilteli uutuuttaan ja siisteyttään. Mieleen tulikin ennemmin lentokenttä kuin rautatieasema, sillä tavarat läpivalaistiin ja laitureille mentiin samanlaisten porttien kautta kuin lentokentillä lentokoneisiin. Niin, ja asemalla oli myös palmuja, paljon mukavia sohvia ja flyygeli. Kukaan ei polttanut, oksentanut lattialle eikä rähinöinyt. Olisipa Euroopassakin samanlaisia asemia.. tai olisipa edes kunnon penkkejä niillä asemilla!

Junamatka oli myös mukava, sillä kerrankin pääsimme matkustamaan 2000-luvun luotijunassa emmekä missään karjavaunussa. Noin 900 kilometrin matka Qindaoon kesti kuutisen tuntia. Matkan päätteksi kaijuttimista tuli pitkä selostus Qingdaon historiasta ja nähtävyyksistä tunnelmallisen musiikin säestyksellä. Kiinalaisten puhuma englanti kuulostaa muuten aika hauskalta, kuten varmaan arvaattekin.

Rannikolle saavuttuamme alkoi majapaikkamme sijainnin selvittäminen. Alun miettimisen jälkeen pääsimme kuitenkin bussilla hostellille, joka osoittautuikin varsin hienoksi hotelliksi. Olimme alunperin varanneet yhden neljän hengen huoneen plus yhden sängyn isommasta dormista. Normaalien arvontamenojen jälkeen selvisi, että tyhjän arvan sai - kukapa muukaan – Sampo. Me muut olimme jo kantaneet tavaramme suureen ja hienoon huoneeseemme kun arvonnan hävinnyt Sampo tuli katsastamaan kämppäämme. Äijä ehti tuskin ovelle saakka, kun jo tajusi miten paljon oli arvonnassa menettänyt ja alkoi kiroilla ankarasti. Loppuen lopuksi asiat kääntyivät kuitenkin parhaiten päin, kun saimme huoneen lattialle ylimääräisen patjan.

Nopean henkilökohtaisen huollon jälkeen laskeuduimme hotellin alakerrassa olevaan baariin syömään illallista. Ruoka oli hyvää ja siedettävän hintaista. Lisähupia iltaan toi baarissa soittanut amerikkalainen jazz-bändi, ja erityisesti suuremmat mitat saavuttanut solistitäti. Täti lauloi kyllä todella hyvin ja ostimmekin pari kappaletta bändin levyjä. Olli perkele sai CD:n puoleen hintaan kun osti myöhemmin..njaa ihan sama. Seurueeseemme liittyi joku ranskalainen ja kanadalainen tyttö, mutta en kyllä yhtään edes huomannut heidän ilmestymistään kun olin niin keskittynyt mustan tädin musisointiin. Baarista sitten läheiselle rannalle käppäilemään vähäksi aikaa. Täällä järjestettiin Pekingin olympialaisten aikaan purjehdus-, soutu- ja muut vesiurheilulajit. Huomenna olisi tarkoitus mennä hakemaan Japanin laivaliput ja katsella kaupunkia hieman enemmän. Ja uimaan on pakko päästä! Kaupungissa on parhaillaan menossa olutfestarit, jotka käymme myös mitä luultavimmin katsastamassa. Qingdaossa tehdään Suomessakin myytävää Tsingtao-olutta, jota sanotaan Kiinan parhaaksi. Tsingtao tehdään saksalaista Reinheitsgebotia (ei saa käyttää lisäaineita) noudattaen, joten pakkohan sen on olla hyvää ;). Qingtao on ollut aikanaan saksalaista siirtomaa-aluetta, minkä kyllä näkee alueen arkkitehtuurissa. Saksalaistyyliset talot näyttävät hauskoilta itämaisten temppelien ja supermodernien nyky-Kiinan arkkitehtonisten saavutusten lomassa.

Qindao menee varmasti meikäläisen suosikkipaikkojen joukkoon. Harmi että ei tultu aikaisemmin. Peltsi, eli tuore eno, jatkaa tästä.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

22.8. klo 23.59, Peking, Olli

Noniin, voisin jatkaa vielä Jannen ansiokkaasti aloittamia peikkotarinoita, mutta taidanpa kuitenkin johdatella blogin tässä kohtaa jälleen uusille urille. Peikot alkavat olla itse kunkin vatsassa melko alakynnessä, joten olemme taas pikkuhiljaa päässeet tekemään muutakin kuin istumaan hostellihuoneessa. No itse asiassa eilinen päivä meni vielä melko lailla hukkaan, pitkään nukuttujen yöunien ja ennätyksellisen hitaan lähtemisen jälkeen pääsimme ulos hostellista joskus kolmen aikaan iltapäivällä. Suuntasimme Temple of heaven -nimiseen paikkaan, jossa pääsimme kaik yhes koos leikkimään turistia monen päivän odotuksen jälkeen. Ihan hieno paikka sinänsä, ei kuitenkaan tarjonnut hirveästi uutta kielletyn kaupungin jälkeen. Tuntui aika nopeasti melko nähdyltä paikalta. Janne vanhana himoshoppaajana onnistui kuitenkin bongaamaan lähistöltä Pearl Marketin, joka osoittautui Silkkimarketin hieman hillitymmäksi versioksi. Meininki oli siis muuten täysin samanlaista, mutta tilaa oli vähän enemmän ja ihmisiä vähemmän. Sieltä tarttuikin taas jos jonkimoisia aarteita mukaan kotiinviemisiksi. Iltapalaksi käytiin syömässä pari Pekingin ankkaa! Sitä on jouduttu vatsaongelmien vuoksi siirtämään monta päivää, mutta nyt siis viimein onnistui. Melkoisen maittava kokemus oli, vaikka puikoilla kokonaisen ankan syöminen aiheuttikin omat ongelmansa. Todella hyvää kuitenkin oli, ja kyllähän ne pari ankkaa melko lailla luita myöten lopulta kaluttiin. Pöytä oli syömisen jälkeen kuin isommankin barbaarilauman jäljiltä.

Eilen muuten saapui Moskovasta luoksemme yllätysvieras, kun Esan tyttöystävä tuli pariksi päiväksi lomailemaan. Nähtävästi tarinat poikien peikkokokemuksista kuitenkin alkavat jo riittää, huomenna nimittäin odottaa jo paluulento. Reissussamme on ollutkin yllättävän paljon naiskauneutta tähän mennessä, Siljahan oli mukana Moskovaan asti ja Helsingistä samaan aikaan lähtenyt Pikehän pyöri kanssamme samoissa paikoissa aina Ulan Batoriin asti, jossa tiemme viimein erkanivat lopullisesti.

Mutta nyt viimein itse asiaan, eli tähän päivään! Eilisestä viisastuneina laitoimme siis herätyskellot soimaan klo 8, ja kaikkien yllätykseksi olimmekin jo ulkona hostellista heti yhdeksän jälkeen. Eipä siis muuta kuin suunnaksi Kiinan muuri! Neljästä eri vaihtoehdosta olimme edellisenä iltana valinneet hieman kauempana sijaitsevan Simatai-nimisen paikan sen toivossa, että välttäisimme suurimmat turistirysät. Hostellin tarjoamat valmisretket hylkäsimme liian kalliina. Opus deistä olimme lukeneet, että itsenäisestikin paikalle pääsee, kun ottaa bussin läheiseltä bussiasemalta paikkaan X, josta jatkaa minibussilla loppumatkan. Tarkempaa tietoa emme tietenkään olleet vaivautuneet asiasta etsimään, sehän olisi ollut aivan liian fiksua. Homma osoittautui kuitenkin hieman kaavailtua monimutkaisemmaksi, oikeaa bussia ei nimittäin ihan helpolla löytynyt. Etsintää hankaloitti hieman se, että kintereillemme oli lyöttäytynyt pari ärsyttävän itsepintaista tyyppiä, jotka yrittivät väkisin kaupata meille edestakaista minibussimatkaa. Voi olla, että se olisikin lopulta tullut halvemmaksi, emme kuitenkaan uskaltaneet ottaa tarjousta vastaan, vaan lähdimme normibussilla. Jossain takaraivossa nimittäin itsepintaisesti pyrki esiin semmoinen tunne, että minibussityypeillä ei ollut aivan puhtaat jauhot pussissa.

Otimme siis normibussin, joka osoittautuikin melko mukavaksi kyydiksi. Mukavan tunnin ilmastoidun matkan päätteeksi meidät kuitenkin yhtäkkiä jätettiin bussipysäkille maantien varteen, jossa oli odottamassa taksikuskeja valmiina viemään meidät Simataille. Pienehköä kusetuksen makua oli jälleen ilmassa, mutta vaihtoehdot olivat aika vähissä, joten parinkymmenen minuutin tinkaamisen jälkeen ja hinnan pudottua 30 % hyppäsimme kyytiin ja lopulta pääsimme kuin pääsimmekin perille varsin mukavasti.

Itse Kiinan muurihan on tietysti asia, josta voisi kirjoittaa kuinka pitkään vain. Ja onhan siitä toki ”jokunen” kirja raapustettukin. Minulle muuri oli ennen matkaa yksi tärkeimmistä kohteista, sen verran legendaarinen kivikasa kuitenkin on kyseessä. Ja kyllähän se varsin vaikuttava paikka olikin. Meillä ei ollut perillä aikaa käytettävissä kuin kolme tuntia, joten menimme ylös hieman huteranoloisilla kahdenistuttavilla hiihtohissimaisilla kopeilla, jotka menivät vaijerin varassa. Ylhäällä pääsimme vielä pienen matkaa erillisellä hissillä, ja lopussa vielä taaperrettiin muutamat portaat ennenkuin olimme perillä muurin päällä. Teimme ehdottomasti oikean ratkaisun jättäessämme pahimmat turistirysät väliin, Simataissakin toki oli muita turisteja, mutta ei haitaksi asti. Muuri oli kuitenkin todella hyvin säilynyt tässä kohdassa, ja todella vaikuttavan näköinen seuratessaan vuorijonojen korkeimpia kohtia taivaanrantaan asti. Ei se ihan pieni urakka ole ollut sitä aikanaan rakentaa. Sitä kuitenkin vähän ihmeteltiin, että kuinka ne mongoloidit hevosineen olisivat muutenkaan pystysuorien kalliojyrkänteiden yli hyökänneet. Mutta onhan kyseessä kuitenkin ”those goddamn mongolians!” (South Park...), joten ei sitä ikinä tiedä.

Pari tuntia oli aivan liian lyhyt aika muurilla olemiseen. Jäi vähän sellainen olo, että tuli vain vilkaistua sinnepäin. Tällä kertaa ei muuhun kuitenkaan ollut mahdollisuutta, joten hyvä näinkin! Jääpähän taas yksi paikka, minne voi sitten joskus isona tulla ajan kanssa uudestaan...

Paluumatka olikin sitten aivan oma tarinansa. Ensimmäinen etappi minibussilla oli todella mielenkiintoinen, reitti oli hieman eri kuin tullessa, koska kuskimme teki jatkuvasti toinen toistaan hurjempia peliliikkeitä päästäkseen jonon ohitse tai välttääkseen ruuhkia. Täkäläinen liikennekulttuurihan on tosiaan jostain täysin eri ulottuvuudesta kuin suomalainen. Kaistamerkintöjä ei kunnioiteta lainkaan, vastaantulevien kaistalla saa ajaa aina jos huvittaa, myös mutkissa joissa ei ole mitään mahdollisuuksia nähdä eteensä. Nyrkkisääntöinä tuntuu olevan, että aja mahdollisimman lujaa (mieluiten täysiä), hae parhaat ralliajolinjat vastaantulijoista välittämättä, älä kunnioita ketään ja käytä mahdollisimman paljon tööttiä. Niillä pärjää jo varsin pitkälle. No hieman ehkä liioiteltuna, kyllä liikennettä jonkun aikaa seurattuaan sitä itse asiassa rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin ja paremmin. Periaatteessa täällä vaan luotetaan kanssa-autoilijoiden joustokykyyn runsaanlaisesti.

No, kuski sitten jätti meidät aivan eri paikkaan mistä lähdimme, ja paluumatka bussilla kesti ainakin tuplasti menomatkan verran. Onneksi bussissa kuitenkin oli ilmastointi ja televisio, jossa näkyi mm. paikallinen ostos-tv (no huh-huh!), mallinäytöksiä ja kaikkien aikojen top-5 -futismaalit. Kyllä, luitte oikein. Illalla menimme syömään, ja viimeinkin koko poppoo oli kykeneväinen syömään kunnolla, ja kyllähän sitä sitten syötiinkin! Viereisessä pöydässä raflassa istui muuten joku Jannen opiskelukaveri yliopistolta. Että näin.

Tekisi mieleni fiilistellä Kiinaa todella paljon lisää, mutta nyt taitaa olla jonkun muun vuoro, sanonpa vaan että on ollut kyllä mahtava paikka! Venäjällä oli kiva käydä, Mongolia oli hieno kokemus, mutta Kiina on ollut vielä paljon enemmän. Onneksi on vielä muutama päivä jäljellä.

perjantai 21. elokuuta 2009

20.8.klo 22.45. Peking, Janne

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, että tää Peking on aivan loistava paikka. Kaikki toimii, kaikki on halpaa ja kaupungissa on rento ilmapiiri. Kaikki meistä tuntuvat tykkäävän todella paljon täällä oleskelusta. Jos nyt jotain negatiivista pitää sanoa, niin kiinalaisten tapa huutaa ja määkyä on kyllä todella rasittavaa. Kai täällä välimatkat kaikkialle on niin pitkät, että asiat on tavattu esittää kovaan ääneen, vaikka olisi ihan vieressä. Mitenkään erityisen kauniiksi kansaksi kiinalaisia ei myöskään voi kutsua. Tosin tämä huomio koskee etenkin miehiä. Ei sillä että me täällä erityisesti miehiä tuijoteltaisiin (uskoo ken tahtoo) mutta täällä on nyt sellainen trendi meneillään, että äijät kiskovat t-paitansa puoliväliin yläkroppaansa ja kulkevat napa paljaina muina miehinä kaupungilla. Etenkin tämä ilmiö on iskostunut lihaviin ja karvaisiin keski-ikäisiin miehiin, joten näky ei varsinaisesti ole ilo silmälle. Tytöistä en osaa sanoa mitään, koska olen varattu mies, enkä katsele muiden katiskoihin. Peltsi saa kertoa paikallisista tytöistä sitten aikanaan.
Mutta, mutta... Valitettavasti kaupungista ei olla saatu otettua aivan kaikkea parasta irti, sillä matkaseurue on kamppaillut melkoisten vatsapeikkojen kanssa viime päivät. Legolas-paralla taitaa olla nuolet loppu, kun kaikkia örkkejä ei ole saatu vatsalaukussa hengiltä ja niinpä eilinen olikin Ollin, Peltsin ja etenkin Sampon kannalta varsin piinallinen ja tuskainen päivä. Suolesta puski vuorotellen chili con carnea ja keitinlientä. Jos suihkusta ei tullut kuumaa vettä, niin anuksesta sitä kyllä virtasi. Näin Sampo ainakin tokaisi. Ollin ja Peltsin oli vielä aamulla määrä lähteä mun ja Esan kanssa tutustumaan Kesäpalatsiin, mutta aamupäivän aikana molempien vatsa alkoi märehtiä siihen malliin, että punkka kutsui kumpaistakin matkamiestä. Edellisenä päivänä oli kuitenkin käyty ostamassa mömmöjä paikallisesta apteekista, joten Rauno Repomiehen sanoin: lääkitys oli kerrankin kunnossa. Tämän vuoksi Esa ja mä, hetken aikaa tuumailtuamme, jätimme kovan onnen kolmikon kassulle ja päätimme lähteä kävellen parin kilometrin päähän eräälle Temppelialueelle. Lama Temple olikin hieno (joskin melko pieni) paikka, mutta viisituntisen ekskursion kuluessa aikaa kului enemmän ruokailuun ja kaupoissa pyörimiseen. Tosin molempia toimia suoritettiin melko huonolla menestyksellä.

Ruokailut ovatkin olleet täällä varsin hupaisia kokemuksia. Tähän mennessä ei olla taidettu kertaakaan saada sitä, mitä ollaan tilattu; aina jotain on jäänyt puuttumaan, joku on jäänyt ilman ruokaa tai ruoka on ollut vääränlaista. Vain harvat tarjoilijat täällä puhuvat englantia, joten informaatio ei täysin välity aina halutulla tavalla. Myöskään kuvien perusteella ruokalajin valitseminen ei aina toimi, tästä hyvänä esimerkkinä Ollin eteen tuotu sian suoli. Jossain ravintoloissa on myös englanninkieliset menuut (yleensä tasan yksi kappale), mutta käännökset ovat usein varsin erikoisia ja repeilyä aiheuttavia. Esimerkiksi ruokalaji nimeltä ”Face Movie” ei mua ja Esaa oikein puhutellut... Jos joku tietää, niin kertokaa ihmeessä.

Vatsataudin takia me ei olla pariin päivään ihan hirveästi saatu porukan kesken mainittavia urotekoja aikaan, joista voisi jälkipolville tai edes teille lukijoille kertoa. Puheenaiheet käsittelevät suuremmalta osaksi ulosteen koostumuksen muotoa tai laatua. Tai molempia. Näistä aiheista onkin viime aikoina riittänyt juttua oikein kivasti. Me ollaan jopa kehitetty oma Peikkoasteikko, skaalalla ykkösestä vitoseen. Vitonen tarkoittaa tavaran ulostulemista räjähtävällä voimakkuudella likipitäen kaikista mahdollisista aukoista, kun ykkönen taas luonnollisesti tarpeiden toimittamista vailla oireita - leppoisasti ja mukavasti. Tällä hetkellä porukan keskiarvo liikkuu kakkosen ja kolmosen välimaastossa, joskin äkillisiä (jossain tapauksissa jopa väkivaltaisen brutaaleja) siirtymisiä korkeampiin arvoihin esiintyy ajoittain. On oikeastaan melko vaikea sanoa, mistä johtuu, että me kaikki tulimme kipeiksi juuri täällä Kiinassa. Ruoka on ollut hyvää ja kypsää, me ollaan kiinnitetty huomiota hygieniaan ja vältetty hämyisiä ruokapaikkoja. Bakteerikanta lienee vaan niin erilainen verrattuna kotisuomeen, että juuri Kiinan rajavyöhykkeen ylittäminen laukaisi viritteillä olleen paskapommin.

Tänään seurueen kaikki viisi jäsentä olivat kuitenkin rivivahvuudessa ja vietimme päivän todella tehokkaasti heiluen kaupungilla kaikkiaan melkein 11 tuntia ja tutustuttiin mm. Kiellettyyn Kaupunkiin, Taivaallisen Rauhan aukioon sekä ydinkestustan kauppoihin. Seurue oli kuitenkin vatsataudin jälkeen niin huonossa hapessa, että suurimmalla osalla oli tarve syödä jotain turvallista ja suolaisen rasvaista. Niinpä sitä suunnattiin McDonaldsiin. Joo, joo. Tiedän mitä te aattelette: Vaan tyhmät länsimaalaiset menee Kiinassa mäkkiin. Mutta maistui kyllä todella hyvälle! Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan päivällinen kiskottiin napaan Pizza Hutissa, kun sellainen kerran sattui löytymään. (Hanna, koita kestää. Muista verenpaine! Tää oli pakkorako, eikä ollut mun idea!) Kyllä me ollaan koko reissu syöty terveellisesti ja paikallisia ruokia, mutta vatsapeikkojen vuoksi täytyi saada jotain sellaista mikä varmasti pysyy alhaalla. Lisäksi vatsataudin vuoksi useammalle kuin yhdelle reissaajalla on muodostunut jonkinasteisia angesteja tiettyjä täkäläisiä ruoka-aineksia kohtaan. Esimerkiksi henkilökohtaisesti en usko enää koskaan pystyväni syömään maustettuja nuudeleita. Nousee lusikallinen oksennusta kurkkuun jo pelkästä ajatuksestakin. Tänpäiväinen oli siis massiivinen poikkeus, sillä pikaruokaloissa ei olla reissun aikana syöty kuin kerran Moskovassa. Loppureissu sujunee tiukasti paikallisten ruokien parissa. Muun muassa Pekingin ankkaa on määrä kokeilla jo huomenna.

Sairastelu on vaikuttanut meidän matkasuunnitelmiin siten, että Pekingistä lähtöä on siirretty ainakin lauantaihin. Shanghaihin meneminen on nyt Matti Nykäsen sanoin ikään kuin fifty-sixty. Täällä Pekingissä on vielä niin paljon nähtävää, että turha kiirehtiä pois.

Tänään saatiin muuten viimein hommattua postikortteja. Huomenna olisi tarkoitus saada läpyskät postiin, joten ehkä tervehdykset saavuttavat teidät jo ennen kuin me ollaan takaisin Suomessa. Jostain syystä täältä oli erittäin vaikea löytää kortteja. Siinä missä Euroopassa tai Jenkeissä turistikortteja myydään jokaisessa kulmapuodissa, niin täällä niitä saa toden teolla metsästää. Kommunistit haluaa kai vahtia kaikkea mitä lähtee maan rajojen ulkopuolelle.

Nyt ollaan kämpillä, jalat rakoilla kaikesta kävelemisestä. Peltsi sai pari tuntia sitten tiedon olevansa tätä nykyä eno ja tarjosi meille kaikille oluet. Onnea Peltsi! (Ja Peltsin sisko.) Fiilis on kaupungilla heilumisen jälkeen urheilutermein ”väsynyt, mutta onnellinen”. Tuskin tässä hirveän kauaa jaksetaan pysyä valveilla ennekuin uni kietoo pehmeät käsivartensa väsyneiden matkalaisten ympärille.

Ai niin, virallinen reissubiisi on valittu. Meillä oli kolme vuotta sitten Jenkeissä reissubiisinä itseoikeutetusti PMMP:n Matkalaulu. Melkein jo luulin, ettei sitä voi ylittää, mutta onnistuipas! Tommy, Mä Elän Vieläkin on nyt hurmannut kaiki muut matkaajatkin ja aina kun winamp avataan, ei avausbiisistä ole epäselvyyttä. Great Success!

Nyt mä taidan alkaa kirjoitella niitä kortteja. Tai, no, ehkä mä käväsen sitä ennen tossa hostellin ”baarissa”...

P.S. Blogiin ei ole ilmestynyt kuvia kun tämä Kiinan IhmeInternet on niin €&%"¤# hidas ja vammainen. Tilanne korjataan kun pystytään. Pahoittelut sillä välin...

keskiviikko 19. elokuuta 2009

18.8.09 klo 19.25, Peking, Sampo

Ni hao! Pekingissä ollaan ja meininki senkun ihmeellistynee. Me taisimme kaikki odottaa, osittain muiden kohtaamiemme reissaajienkin kertomusten perusteella, että Peking olisi vähän niinkuin Moskova: suuri, ruuhkainen, likaisenharmaa, vähän ahdistava ja ulkomaiselle vaikeasti navigoitava. Vain kaksi ensimmäistä adjektiivia pitävät paikkansa. Kuten Peltsi kertoi, porukkaa on liikkeellä ennennäkemättömän järkyttävät määrät ja etäisyydet ovat aikamoiset, mutta muuten meno on ihan erilaista.

Moskovahan on tavallaan jo loppuunkäsiteltyä kauraa, mutta kerrottakoon nyt vielä yksi pikku anekdootti paikasta, koska siihen on loistokas aasinsilta. Me oltiin yhtenä päivänä metromatkalla hoitamaan ylihintaista rekisteröitymistä, jonka jokaisen turistin on tavalla tai toisella tehtävä. Meidän piti vaihtaa metrolinjaa asemalla, jolla kolme linjaa ristesivät. Normaali ihminen luulisi, että kun hyppää punaiselta linjalta ulos, laiturilla olisi jonkinlainen viitoitus siniselle linjalle, mutta näimme viittoja vain keltaiselle. Kohtalon oikusta olin juuri puhelimessa Tiian kanssa, joka sanoi ”joo, teidän pitää mennä ensin sen kolmannen linjan laiturin kautta”. Eli meidän olisi pitänyt vain jotenkin tietää, että meidän tuli seurata ensin vääriä kylttejä löytääksemme tiemme oikealle linjalle. Niin, ja Moskovassa ei juuri millään asemilla lue missään laiturialueella, mikä asema on kyseesä, mikä hankaloittaa huomattavasti oikealla asemalla jäämistä.

Tämän jälkeen Pekingin metron uudenkarheus ja varsinkin selkeys on jotain, millaista en ole nähnyt missään muualla. Tekstit sekä kuulutukset ovat kaikkialla kiinan lisäksi myös englanniksi, vaunuissa (jotka ovat muuten ilmastoituja) on linjakarttojen ohessa valotsydeemit, jotka indikoivat kulloisenkinhetkistä olinpaikkaa, ja kaikkialla on niin paljon kylttejä osoittamassa suuntia, että vain idiootti eksyisi näihin paikkoihin. Kun tulee laiturille, mistä menee junia kahteen eri suuntaan, raiteiden vieressä lukee aina, mihin ilmansuuntaan kyseinen juna on menossa. Niin, ja henkilökohtainen suosikkini. Kaikki Pariisissa reissanneethan varmasti tietävät, miten ärsyttävää on, kun varsinkin isoilla asemilla on kymmenen eri uloskäyntiä jotka on nimetty vain kadun mukaan, eikä koskaan voi tietää, mistä tarkalleen tulee ulos ja ulkona pitää usein eksyneenä vähintäänkin vaihtaa kadunpuoliskoa koska on tullut väärästä paikasta ulos. Pekingissä on laiturilla sekä aseman aulassa selkeät kartat, joihin on merkitty, ajatelkaa, uloskäynnit KIRJAIMILLA! Kun tulimme metrolla ekaa kertaa hostellin kulmille, meidän piti vaan tietää mihin suuntaan haluamme lähteä ulos tultuamme, ja karttaa vilkaistuamme yksinkertaisesti seurata kylttejä, jotka osoittivat tietä uloskäynnille D. Miten typeriä eurooppalaiset ovat, kun tällaisia juttuja ei olla saatu vieläkään aikaan? Tämä Pekingin metroelämys on ollut jotakuinkin yhtä valaiseva kuin jenkkien huikean selkeästi viitoitettu valtatieverkosto.

Muutenkin Peking on ollut kaikessa moderniudessaan suuri yllätys. Kaikkialla näkyy olevan kovin siistiä, talot sekä autot ovat pääosin uusia, porukka päristelee, tai pikemminkin liitää ääneti sähkömopoillaan, 12-kaistaisen pääkadun asvaltti on niin hiljainen että ohiviilettävästä liikenteestä kuuluu vain tasaista huminaa... sen näkee kyllä hyvin selvästi, että täällä on tehty todella rankkaa remonttia viimevuotisia olympialaisia varten, meininki on varmaan ollut aika erilaista viisikin vuotta sitten. Taisin mm. lukea jostain, että kaksi kaupungin viidestä metrolinjasta rakennettiin vartavasten viime kesäksi. Oma majapaikkamme sijaitsee onneksi rähjäisellä hutong-kujalla, missä on vähän enemmän paikallista, maanläheisempää tunnelmaa.

No joo, mennäänpä päivän tapahtumiin. Meidän liikkeellelähtömme oli aamulla taas tavanomaisen tehokas, jotkut meistä nimittäin nukkuivat melko pitkään ja säätämisten jälkeen päädyimme aamupalalle, tai oikeastaan lounaalle, klo 13. Tilasimme taas kaikenlaista hassua, tosin tällä kertaa meillä oli myös englanninkieliset menyyt, jotka auttoivat meitä välttämään suolistot lautasillamme. Hupia tuotti lähinnä nuori tarjoilijapoikanen, joka mm. ei suostunut myymään vähemmän nälkäiselle Peltsille pelkkiä nuudeleita, vaan pudisteli päätään hymyillen: ”noo, noo, noo”. Ei sitten.

Syöpöttelyn jälkeen hipsimme, emme suinkaan nähtävyyksien äärelle, vaan kaupungin megalomaaniseen halpis”tavarataloon” Silk Streetille shoppailemaan. Tännehän on tultu rinkat puolillaan poisheitettäviä vanhoja vaatteita vain sitä varten, että Kiinassa voisi vaihtaa sisältöä uudempaan. Silk Street osoittautui monikerroksiseksi megalomaaniseksi kompleksiksi, jonka sisällä myydään hirveästi kaikenlaista tavaraa elektroniikasta koruihin ja varsinkin ”merkki”vaatteisiin, joita agressiiviset myyjät tyrkyttävät välillä rajuinkin ottein vetämällä länsimaalaisen miljonäärin väkisin kauppaamiensa tavaroiden ääreen. Ahdistuneen alkushokin jälkeen pääsimme ihan hyvään vauhtiin, ja ainakin itseni suureksi yllätykseksi erityisesti Ollista kuoriutui käsittämättömän kovapintainen kauppamies. Mies löytyi tämän tästä pudistelemasta päätään ja toteamassa kovaan ääneen ”noo, what is this price? I got this same shirt for 25 yuan upstairs! What is the real price? Why are you lying? Come on!” ja niin edelleen. Viimeistään poispäin kävely pudotti hintoja ihan mukavasti, ja itse ainakin hyödynsin toistuvasti Ollin valmiiksi laskemia hintoja ostoksia tehdessäni. Myyjät tietysti näyttivät aina nyrpeää naamaa ja antoivat ymmärtää meidän maksaneen liian vähän, tyyliin Jannen ostaessa jotain kovan tinkimisen jälkeen: -myyjä: ”There you go, are you happy?” Janne: ”Yes. Are you? Johon myyjä, naama mutrulla: ”No.” Villisti veikkaamme paikallisten maksavan näistä kamppeista vielä hiukan vähemmän kuin mitä me saimme tingittyä, mutta ei kukaan meistä kokenut tulleensa pahasti ryöstetyksi paitojen irrotessa kolmella eurolla.

Vietimme kompleksissa lopulta useita tunteja ja saimme tehtyä monensorttisia hankintoja, mutta kaikki paikalliset nähtävyydet ovat edelleen näkemättä. Ne jäävät nyt seuraaville päiville. Mietimme edelleen, lähdemmekö täältä perjantaina vai lauantaina, mutta suunta alkaa olla selvä: koska olemme jo Pekingissä ja matka on ajallisesti vasta puolivälissä, taidamme koukata Qingdaoon Shanghain kautta. Mutta tästä lisää myöhemmin. Pian meitä kutsuu paikallinen yöelämä, joten huominenkin liikkeellelähtö saattaa viedä tovin jos toisenkin...