Homecoming.
Istutaan Peltsin kanssa vierekkäin hiljaisessa ja hämärässä koneessa. Hiljainen se lienee siitä syystä että Peltsi on nukkunut jo toista tuntua, eikä edes melkoinen turbulenssi saanut miestä hereille. Sampo ja Olli istuvat liki 15 penkki riviä taaempana. Ikävä ettei saatu viereisiä paikkoja, jotta olisi olisi voitu fiilistellä reissun viimeiset hetket yhdessä, mutta meneehän tämä näinkin...
Pitäisi saada kello siirettyä Suomen aikaan. Se ei tule olemaan helppo tehtävä... Otin tälle reissulle mukaan kellon, jonka piti automaattisesti päivittyä oikeeseen aikaan. Se ei vaan ikinä suostunut tekemään niin. Niinpä mä jouduin aina siirtämään sen manuaalisesi, kun vaihdettiin aikavyöhykkeitä. Ne operaatiot olikin sitten ihan oma lukunsa. Jätkillekin on riittänyt hupia mun hajoilusta, kun kello ei koskaan suostunut toimimaan mun kanssa yhteistyössä. Tälläkin hetkellä me ollaan kellon mukaan jossain Atlantin yläpuolelle, mikäli siis aikavyöhykelukemaa on uskominen. Ehkä mä Suomessa vaan tyydyn katsomaan aikaa kännykästä ja jätän tän itsepäisen Casion tappelemaan ittensä kanssa siitä missä päin Atlanttia sen millonkin pitäs olla.
Viisi viikkoa yhteistä matkaa olisi siis taas ilmeisesti takana päin ja olisi aika palata arkiseen Suomeen. Tuntuu todella omituiselta. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että on aika palata kotiin (ja kotiinhan on aina mukava palata), mutta silti matkaajien mielen täyttää haikeus reissun päättymisen vuoksi. Ei oikein tiedä millä mielellä olla. Matkalla ollaan oltu niin kauan ja päädytty niin kauas Suomesta, että on vaikea kuvitella tallustavansa koleassa syyssäässä aamuluennolle. Viiden viikon aikana ehdimme jälleen luoda oman maailmankaikkeutemme ja reissusta jää (muistojen ja elämysten lisäksi) elämään valtava määrä uskomattoman huonoja sisäpiirin juttuja, joita ainostaan kaikkein yksinkertaisimmalla huumorintajulla varustetut henkilöt voivat ikinä ymmärtää. Ehkä teille lukijoille tulee antaa esimerkki meidän yhteisestä, pohjamudissa rypevästä huumorintajusta ja selventää ehkä reissun kaikkein legendaarisimman jutun taustoja. Matkalla Helsingistä Moskovaan juna ajoi Taavetin ja Luumäen asemien ohi. Ryhdyimme pohtimaan kyseisten asemien sijaintia kartalla verrattuna kaupunkien sijaintiin ja tulimme siihen tulokseen, että asiasta päätettäessä Luumäen kunnanvaltuuston kokouksessa asemapaikkojen sijaintien ehdottajan on ollut pakko olla jollain tapaa jälkeenjäänyt ja kunnanjohtajan vielä idootimpi, kun on ehdotuksen hyväksynyt. Luumäki-tarinasta inspiroituneina kehitimme muun muassa ns. Luumäkihuudon, Luumäkiasennon sekä Luumäkitanssin. Meidän oli määrä luoda oma rekonstraatiomme kokouksesta ja videoida se jälkipolville, mutta päätettiin sittenkin siirtää Suomen seuraavan dokumenttielokuva Oscar-ehdokkaan kuvaukset hamaan tulevaisuuteen. Lopulta kuitenkin kävi niin, että päädyimme lähettämään Luumäen kunnanjohtajalle postikortin Kiinasta kiitoksesti ko. paikan olemassaolosta. Olihan sen avulla saatu luotua paljon hupia pitkille junamatkoille. Eli terveisiä vaan Huimalan Tertulle. Onko kortti tullut jo perille?
Vedänpä tässä vielä näin lonkalta nippuun oman yhteenvetoni matkastamme. Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi mielipiteeni Venäjästä. No, Moskovan jälkeen mielikuva rakkaasta itänaapuristamme alkoi kirkastua, vaikka paikat muuttuivat sitä alkeellisemmiksi mitä edemmäs kohti itää siirryttiin. Fakta on kuitenkin se, että se maa on kehitysmaa (ainakin jollain tasolla). Siellä on omat hyvät puolensa, kuten Olkhonin saaren silmiä hivelevät maisemat ja pienempien paikkojen maanläheiset ja ystävälliset ihmiset. Mutta jos haluatte turvallisuutta, mukavuutta ja vieraanvaraisuutta niin Venäjä ei ole teidän paikkanne. Ehkä Venäjän voikin luokitella samaan kategoriaan keskitysleirien ja Hiroshiman kanssa; ne pitää nähdä, jotta oppisi arvostamaan sitä mitä itsellä on.
Venäjän jälkeen Mongolia tuntui viihtyisältä ja mielenkiintoiselta paikalta, mutta osittain tämä johtui siitä, että Venäjän jälkeen suunta voi olla vain ylöspäin. Eipä silti, kansallispuiston maisemat olivat todella vaikuttavat ja Ulan Batorin kaupunkikin varoitteluista huolimatta varsin monipuolinen ja eläväinen.
Kiina oli kaikille, myös minulle, positiivinen yllätys. Sampo kirjoittikin maasta osuvasti aiemmin tiivistäen likipitäen kaiken oleellisen. Peking on ehdottomasti kaupunki jossa voisin vierailla uudestaan, eikä vähiten siksi, että vaatteet saa 90% halvempia kuin Suomessa ja kännin saa päälle alle eurolla.
Japani olikin sitten suunnaton kirsikka reissukakun päällä. Hiroshima oli itselleni yksi reissun kohokohdista, mutta niin Kioto kuin Tokiokin ovat olleet yksinkertaisesti mahtavia. Tässä maassa vanhat klassiset perinteet kaikessa kauneudessaan yhdistyvät uusmodernismiin (jopa futurismiin) ja varsin ”mielenkiintoisiin” trendeihin, jotka on länsimaalaisen mittapuun mukaan vedetty täysin uusiin sfääreihin. Ja kun tähän sekamelskaan yhdistetään äärikohtelias tapakäyttäytyminen, tiukat normit, kikattavat koulutytöt ja karaoket, niin voisiko sitä oikeasti enempää yhdeltä kansalta odottaa? Juuri tämä tekeekin tästä maasta niin kiehtovan, sillä se tarjoaa jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. Paikalliset pukumiehet tuntuvat paiskivan töitä 15-16 tuntia päivässä ja nukkuvat sitten rättiväsyneinä metromatkan kotiin. Viikonlopun koittaessa (ja joskus myös todistetusti keskellä viikkoa) vedetään täysperseet kahdella oluella ja kulauksella sakea ja heilutaan tuhannen tuiskeessa asemilla ja kaduilla. Mahtava kansa!
Mä kiitän ja kumarran. Kiitti jätkät. Koko kesän teki tiukka budjetin kasaamisen kanssa ja heinäkuussa sai bestmanina toimimisen ohessa paiskia duunia ja opiskella samaan aikaan, jotta saisi rahat kasaan. Kun tähän päälle lisätään vielä velvotteet kavereita, perhettä sekä tyttöystävää kohtaan niin voin sanoa, että heinäkuu oli kyllä likipitäen lyhyen elämäni kiireisintä ja stressaavinta aikaa. Mutta näin jälkeenpäin olen äärettömän iloinen siitä, että kaikki se säätäminen oli ehdottomasti tämän kokemuksen arvoista.
Sampo. Jimbo-San. Korvaamaton reissukoordinaattori, kaupunkisuunnistaja ja humanisimin puolestapuhuja. Ilman sua ei oltas varmaan päästy Moskovan steissiä pidemmälle. Eli nöyrä kumarrus ja kiitos vaivoistas! Tosin itepä aina halusit tietää mihin mennään ja olla ns. ”asioiden päällä.”
Peltsi. Miten mä mitenkään pärjään ilman meidän joka-aamuisia musutteluja ja pehmeitä äänenpainoja? Oisko Kauniaisten reidenssissä tilaa? Vaikka parvekkeelta, kun sieltä näkis myös sinne Sampon huoneeseen? I Like the way you think... PÄÖ!
Olli. Näitä reissuja on nyt tehty vuodesta 2004 asti. On Italiaa, on Jenkkejä, on Itä-Eurooppaa, on Dublinia, on Ateenaa. Kyllä siihen jokin syy on oltava, että me jaksetaan toisiamme vuodesta toiseen. En vaan keksi mikä...
Esa. ESSEN! Taas viikon mukana reissussa! Oisit ees joskus vähän pidempään niin sun saattas ehkä joskus tutustuakin! Odotan innolla että päästään taas vaihtamaan mielipiteitä asioista joista ei kirjoteta, vaan puhutaan niinku ne on!
Aika lopettaa. Ens reissua odottellessa.
I'm out.
Diamonds are forever! Peace and One love! (Vai mitä Sampo?)
P.S. DO THE BONEHILL!!!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti