5.9. klo 21.30, Sampo, Tokio

Tähän ollaan nyt tultu. Viimeinen ilta, (melkein) viimeiset bisset ja meikäläisen viimeinen blogaus. Mutta eipäs vielä herkistellä.

Kuten Peltsi viime blogauksessaan vihjaili, jätin eilisaamuna (tai siis klo 14.30 aikoihin) pojat oman onnensa nojaan ja lähdin tapaamaan muita kavereita. Tutustuin nimittäin toissavuoden Saksan-komennuksellani pariin japanilaiseen tyttöön, Satokoon ja Mamiin, jotka ovat Göttingenissä vietetyn rennon lomailuvuoden jälkeen palanneet Tokioon puurtamaan opintojensa parissa. Tyttöjen löytäminen oli hieman haasteellista, täällä Japanissakin kun asuu yksi tai kaksi muutakin ihmistä, mutta täkäläisten puhelinkoppien avustuksella suunnistus onnistui ja jälleennäkemisen riemu oli suunnaton.

Kävimme ensin kahvilassa, jossa söin aamupalan (kellohan oli vasta n. puoli neljä tässä vaiheessa) ja sitten ihmeteltiin Harajuku-nimisen alueen ihmeitä. Porukkaa oli tosiaan liikkeellä aika hurjat määrät, ja keski-ikä oli varmaan 16 ikävuoden tienoilla – kyseiset huudit käsittääkseni tunnetaan juuri siitä, että teinit käyvät siellä shoppailemassa mitä ihmeellisempiä asusteita, ainakin näin länsimaalaisen näkövinkkelistä katsottuna. Kävimme myös paikallisessa teinityttöjen suosimassa valokuvauskoppikompleksissa poseeraamassa kameralle, minkä jälkeen kuvat koristeltiin mitä vaaleanpunaisimmin ja söpöimmin keinoin toisen masiinan ääressä. Oli aika erikoista, mutta jälki oli ainakin oikein hienoa. Alkutakeltelujen jälkeen myös saksan puhuminen alkoi sujua pitkästä tauosta huolimatta, lahjoja vaihdettiin puolin ja toisin, puhuttavaa oli huikean paljon ja fiilis oli katossa.

Satoko, Mami sekä taustalla, jukujuku, Harajuku! Kawaii!

Harajukusta pomppasimme Shibuyaan, missä Satoko ja Mami auttoivat meikäläistä suuresti joidenkin ostosten tekemisessä, ja sitten suuntasimme kohti Peltsin jo mainitsemia olutfestareita, missä oli tarkoitus tavata muut reissaajat. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kävi ilmi, että aikaisemmin päivällä lähetellyt tekstarit eivät olleetkaan menneet perille ja pojat olivat toisella puolella Tokiota, mutta näinhän se aina menee. Festaritkaan eivät olleet ihan Qingdaon partyjen luokkaa, vaan kyseessä oli pikemminkin keskikokoinen ulkoilmabaari, jossa myytiin saksalaista kaljaa 20 euron litrahintaan. Onneksi sisäänpääsymaksua ei ollut ja pussikaljaa sai juoda vapaasti, joten ihan hauskaa oli kaikesta huolimatta. Japsit joutuivat kuitenkin lähtemään pian kotiin aikaisten aamuherätysten takia, ja yhden kaljan jälkeen Esakin jätti meidät viimeistä kertaa, miehen kun oli määrä lähteä jo varhain seuraavana aamuna kohti länttä. Me muut jäimme pyörimään Roppongin kansainväliseen meininkiin (melkein puolet kadulla pyörineistä oli länkkäreitä), mutta korkean hintatason vuoksi päädyimme hyvissä ajoin viimeisillä junilla sushiraflan kautta kotiin ja petiin.

Pyhää rakennustoa Asakusassa.

Tänään kävimme ensin pyörimässä Asakusassa temppeli/pyhättö/shoppailualueilla, ja sitten treffasimme Mamin ja Satokon Akihabarassa, joka on taas näitä Tokion hulluja alueita. Kadut olivat täynnä kaikenlaista kauppaa, joissa myytiin kaikenlaista elektroniikkaa sekä vähän irstaampiakin juttuja, ja lopulta päädyimme juomaan oluita vähän hassuun puputyttökahvilaan, jossa tarjoilijat toteuttivat lisämaksusta tietynlaisia palveluksia. Ja tämä ei tosiaan ole sitä, miltä kuulostaa. Pääsimme todistamaan yhtä tällaista lisäpalvelua, kun yksi mies haastoi tarjoilijan juomakilpailuun, melkein 20 euron maksusta tietysti. Voittaessaan mies olisi saanut otattaa valokuvan tytön kanssa ilmaiseksi, mutta valitettavasti miehen piti juoda kokonainen oluttuoppi siinä missä tytöllä oli vain pieni martinilasillinen jotain litkua. No, mies yllättäen hävisi ja rangaistukseksi tyttö löi kaveria avokämmenellä päin näköä, KOVAA, muun yleisön hurratessa taustalla. Kaikilla oli kivaa ja ilmeisesti myös lyönnin kohde nautti tapahtumasta, vaikka joutuikin keräilemään itseään hyvän tovin. Meiltä kysymättä japanilaiset ystävämme tilasivat mulle ja Peltsille myös sellaisen hienon lisäpalvelun, että puputyttö tarrasi pillistä kiinni (siis pillistä, joka oli kaljatuopissa), ja kaljaa sai imeä vasta, kun tyttö antoi luvan. Siinä kaikki, ja tämäkin hieno elämys kustansi nelisen euroa per juoja. Aika ihmeellistä touhua siis. Tällaiset mestat kuulemma ovat suosittuja paikallisten videopeli-manga-ym-nörttien keskuudessa, mutta meille touhun viehätys taisi jäädä kuriositeettiasteelle. Mutta sehän oli jo tiedossa, että tähänkin maahan tosiaan mahtuu kaikenlaista hassua...

Puputytön ote pillistä kirposi!

Tätä on Tokio: ruuhkaa, kiirettä ja tietysti shoppailua...

Kävimme vielä pyörimässä Uenossa, suoritimme vikoja shoppauksia, juotiin cocktailit, syötiin (sushia, tietysti) ja sitten olikin jo jäähyväisten aika. Ja nyt päästään siihen herkistelyyn. Itselleni Satokon ja Mamin näkeminen oli yksi matkan odotetuimpia tapahtumia, eikä siitä pääse tietenkään mihinkään, että kaksi päivää on hirvittävän lyhyt aika, kun on joskus kuitenkin asuttu saman katon alla eikä nyt oltu nähty vuoteen. Henkilökohtaisesti jälleennäkeminen herätti meikäläisessä yleisen ympäri maailmaa asuvien ihmisten sekä menneiden aikojen kaipuun, ja kun sen yhdistää tähän samanaikaiseen reissun loppumisen haikeuteen... lyhyesti sanottuna nyt sapettaa aika vietävästi.
Koko kööri yhdessä rivissä

Aasian halki reissaaminen on ollut äärettömän hieno kokemus. Siinä missä jenkeissä reissasimme kultuurin puolesta suhteellisen tutuissa sfääreissä ja reissun hienous ja yllättävyyskin liittyi (hienon matkaporukan lisäksi toki) pitkälti upeisiin maisemiin, Aasian-matka on ainakin omalla kohdallani ollut ennen muuta erilaisten vieraiden kulttuurien kohtaamista. Jälleen kerran, viisi viikkoa on aivan liian lyhyt aika neljän näin suuren maan sisäistämiseen, mutta pintaraapaisu on saatu jokaisesta ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Venäjä-Mongolia-Kiina-Japani -reitti oli sekä sivistyksellisesti että fiiliksen puolesta alati nousujohteinen. Jos näin nyt voi yhden viikon perusteella sanoa, Japani on ihan oikeasti ehkä hienoin maa missä olen koskaan käynyt, ja ymmärrän nyt tuhannesti paremmin niitä lukuisia tuttuja, jotka ovat tähän maahan ja kulttuuriin hurahtaneet. Ehkä hurahdin vähän itsekin, ainakin sen verran, että tiedän tänne vielä palaavani.

Suurin loppuillan ohjelma on jättiarvonta, missä kaikki yhteiset kamat löytävät itselleen uudet omistajat – pinossa on mm. sellaisia voittoja kuin partageeli, vessapaperia, tonnikalapurkki, vaaleanpunainen kangaspussi, muovikuppeja, Esan taakseen jättämä huono kirja, parit kertakäyttösyömäpuikot sekä ehdottomana jättipottina mongolialainen matkashakkipeli. Spektaakkelin jälkeen koitetaan keksiä metkut illan futismatsin seuraamiseen, sitten nukutaan hetki ja koitetaan lopuksi päästä onnistuneesti Naritan kentälle.

Mutta annetaas muidenkin poikien vielä fiilistellä. Muuta sanottavaa ei taida enää olla kuin kiitos ja syvä kumarrus kaikkiin mahdollisiin suuntiin, arigato gozaimasu, täältä tullaan Suomi!