Konnichiwa! Mongoliassa Peltsi aloitti blogauksen jokseenkin sanoilla ”tervetuloa eläintarhaan”. Tällä kertaa voisin riemumielin huudahtaa että tervetuloa lastentarhaan, sen verran paljon kaikenlaisia kääliöitä, vaahtosammuttimia, pikkuihmisiä ja muita sinappilinkoriiviöitä meidän sviitissämme juoksentelee. Mutta palataanpa ensin hetkeksi Kiinaan.
Viimeinen kokonainen päivämme Kiinassa alkoi olutfestareiden jälkimainingeissa suhtalaisen hitaanlaisesti, mutta onneksi emme olleet asettaneet päivälle hirveän korkeita tavoitteitakaan. Päätehtävämme oli saada käteen laivaliput, ja ensi töiksemme marssimmekin pelonsekaisin tuntein kohti CITSin toimistoa, jossa olimme edellisenä päivänä saaneet yhden jos toisenkin työntekijän kovin hämilleen. Hissiä odottaessa tehty pikagallup osoitti, ettei kukaan meistä odottanut asioiden hoituvan mitenkään ongelmitta. Hämmästyksemme olikin suuri, kun ystävämme Susan löytyi samantien ja liput olivat pian käsissämme. Susanille oli erityisen tärkeää, että kaikki tietomme olisivat oikein, ja kyselikin moneen kertaan, onko Peltsillä ja Ollilla oikeasti sama syntymäpäivä, onko mulla ja Peltsillä oikeasti sama osoite, ja miksi mun passinumerossa on kirjaimia kun muilla ei ole. Emme olleet kai riittävän vakuuttavia, sillä lopuksi Susan olisi halunnut tsekata tiedot vielä itse meidän passeistamme, mutta kun niitä ei ollut mukana, niin mitään ongelmaa ei ollutkaan. Siinä vaiheessa leukamme tosin loksahtivat, kun Susan kysyi että onko meillä opiskelijakortteja mukana. Olihan meillä kansainväliset kortit, joita lafkan tyypit eivät tietenkään koskaan olleet nähneet mutta kelpuuttivat ne silti, minkä tuloksena saatiin 20 prossaa alennusta. Yhteinen tupalompakkomme säästi siis n. 100 euroa, täysin yllättäen. Hyvä näin!
Juhlistimme onnistunutta lippuprojektia kalliissa, eurooppalaistyylisessä rantakahvilassa, minkä jälkeen lähdettiin tekemään matkaeväsostoksia rajun ukkosmyrskyn samalla pyyhkäistessä Qingdaon yli. Emme säikähtäneet vaan suoritimme tarpeelliset toimet ja palasimme hostellille käynnistelemään viimeistä kinkki-iltaa riisiviinan ja punaviinin voimin. Hostellimme ensiluokkaisessa alabaarissa oli jälleen tarjolla myös erinomaista livemusiikkia, Acid Live -yhtyeen päräytellessä ilmoille kaikenlaista soitantoa nopeatempoisesta jazzista rappiin ja takaisin. Musiikki ja varsinkin harvinaisen pätevä kosketinsoittaja Chang Chang iskivät meikäläiseen kuin miljoona volttia, ja istuin keikan loppuun yksikseni muun matkaporukan lähdettyä jatkamaan iltaa yläkertaan. Tunnelma oli erinomaisen rento, ja välillä puikkoihin tarttui muitakin hostellissa vierailevia muusikoita. Oma ohjelmanumeronsa oli itsensä parilla drinkillä hyvään känniin saattanut hostellin nuori omistaja, joka joraili pitkin lattiaa välillä yksin, välillä mies- ja välillä naisparin kanssa. Keikan kääntyessä kohti loppua myös muusikot alkoivat pelleillä enemmissä määrin, ja siinä vaiheessa kun jazzbändin basisti lauloi kauniin lyyrisesti U2:n With Or Without You, hostellinomistaja ei voinut hillitä itseään ja tarttui itsekin mikkiin. Kaikilla oli hauskaa, varsinkin bändin mikserillä ja muusikoilla, jotka tuskin pystyivät soittamaan nauramiseltaan. Olen vuosien varrella asustellut jos jonkinmoisissa majapaikoissa ympäri Eurooppaa ja Jenkkejä, mutta loistavan palvelunsa ja tunnelmansa takia Beach House on ehkä paras hostelli, missä olen ikinä ollut. Suosittelen lämpimästi.
Musisoinnin jälkeen arvoimme illan jatkoa jonkin aikaa, mutta menevänä supliikkimiehenä Janne sai lopulta meidät muut ylipuhuttua yökerhoreissulle. Paitsi tietysti Esan, jolle ei taaskaan olut maistunut. Saimme ohjeet respasta, hyppäsimme taksiin ja pian sydämemme löikin tasaisen teknojytkeen tahdissa Feeling-nimisellä klubilla Qingdaon yössä. Musiikki ei meihin erityisemmin iskenyt, mutta muuten kokemus oli taas ihan elämyksellinen. Tanssilattia oli täpösen täynnä bilettäviä kiinalaisia, joiden meno oli varsinkin yläviistosta katsottuna aika mielenkiintoista seurattavaa. Koko porukka nimittäin pomppi jytkeen tahdissa samaan tahtiin ylös-alas kuin jonkin korkeamman voiman käskyttämänä, ja mustien hiuksien meri velloi värivalojen loisteessa tasaisesti ja taukoamatta tunnista toiseen. En kyllä ole nähnyt muualla vastaavaa, mutta en kyllä ole pahemmin teknoklubeilla pyörinytkään. Ties millaista porukkaa niihin eksyy.
Koitimme kovasti päästä istumaan erinäisiin pöytiin, mutta ne olivat ilmeisesti varattuja, koska joku henkilökunnan edustaja tuli aina välittömästi häätämään meidät pois. Salin laidalla olevilla nahkasohvilla oli tilaa, mutta saimme pian tietää, että niinkin ylellinen istumapaikka maksaa 400 yuania eli n. 40e. Ei kiitos. Päädyimme sitten alempiarvoisempaan pöytään, josta meitä ei tultu häätämään, ja seurasimme menoa lasillisten äärellä. Ehkä tunnin istumisen jälkeen ohitse kävelevä punapaitainen tarjoilija iski pyytämättä, yllättäen ja ilman varoitusta pöytäämme 210 yuanin laskun pöydän käytöstä. Mietittyämme asiaa n. 10 sekuntia teimme sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava uskottava länsimaalainen vastaavassa tilanteessa tekisi: otimme juoksupöydän. Nousimme ylös, teimme pienen harhautusliikkeen tanssilattian reunan kautta ja kävelimme avojonossa ulos ja taksiin. Moraalitonta? Kenties, mutta kenenkään omatuntoa ei jäänyt kaivelemaan. Joku olisi kuitenkin voinut kertoa meille pöytien käyttötaksoista tuntia aikaisemmin... Joka tapauksessa, pääsimme hyvillä mielin kotiin ja nukkumaan.
Kiina oli lopulta aika mielenkiintoinen paikka vierailla. On sääli että ehdimme nähdä vain kaksi kaupunkia, mutta molemmista kävi hyvin ilmi se, miten kapitalismin hallitsematon aalto on pyyhkäissyt ennen niin sulkeutuneen kommunistisen maan yli. Sekä Pekingissä että Qingdaossa taivasta halkovat upouudet, tyylikkäät pilvenpiirtäjät, ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Mihin tahansa päänsä kääntää, silmiin osuu TV-ruutuja, joita on tungettu bussien ja metrojen lisäksi takseihin, hisseihin ja talojen seiniin. Upouudet luotijunat sinkoilevat tärkeimpien kaupunkien välillä 250 km tuntinopeudella helpottaen rahamiesten liikehdintää. Yhtä lailla kapitalismin mukana eriarvoisuus ja tuloerot kasvavat, ja ihmisten tulee voida näyttää, että sitä pätäkkää löytyy. Yhdellä Pekingin pääostoskaduista on rivissä Armanin, Burberryn ja Bossin liikkeet, ja viereisestä uutuuttaan kiiltelevästä ostoskeskuksesta löytyy samoja vaateliikkeitä kuin Lepuskin Sellosta. Myös hinnat ovat näissä paikoissa samoissa lukemissa kuin Suomessa, ja ehkäpä juuri siksi ostoskeskuksessa näytti olevan tuplasti enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita, vaikka ulkopuolella katu oli mustanaan kiinalaisia. Samassa hengessä suhteellisen tyylikkäässä yökerhossa hinnat olivat korkeat ja paremmat ihmiset istuivat muotivaatteissaan niillä 400 yuanin nahkasohvilla. Samaan aikaan maaseudulla eletään 100 vuotta muuta maailmaa jäljessä. Mutta jostain on pakko aloittaa ja sehän on pääasia, että yrittää, eikö?
Ainakin minulta meni jonkin verran aikaa tottua ihmisten tuijotteluun, näissä maailmankolkissa kun länsimaalaisia ei hirveästi pyöri ruuhkaisimmissa turistirysissäkään, mutta nyt se on arkipäivää eikä sitä edes ajattele. Venäjän ja varsinkin Mongolian jälkeen Kiinan moderni kaupunkielämä alkoikin pian tuntua melkein kotoisalta, suorastaan länsimaalaiselta. Päivittäin tulee kuitenkin vastaan kaikenlaisia pikkujuttuja, joista muistaa olevansa kaukana kotoa. Kiinalaiset esimerkiksi rakastavat yli kaiken kaikenlaisia kuitteja: esim. kun olutfestareilla halusin ostaa pari kannua kuohuvaa, piti ne ensin maksaa kassalla, joka kirjoitti kuitit kaksin kappalein ja leimasi ne. Tämän jälkeen kannut sai kuitteja vastaan oluthanavastaavalta, joka seisoi n. metrin päässä. Samalla lailla Peltsi vaateostoksia tehdessään sai ensin lapun, joka piti viedä 10 metrin päähän kassalle ja maksaa siellä, mistä sai vastineeksi pari kuittia (taas moneen kertaan leimattuna), joita vastaan mies sai lopulta takkinsa. Hostellimme respan miekkoset olivat hirveän huolellisia kuittiensa kanssa ja menivät ihan sekaisin, kun check outtia tehdessämme ja avainkortteja palauttaessamme ilmoitimme, että olimme hukanneet kaikki kuitit. Eipä siitäkään mitään ongelmaa kuitenkaan tullut. Toisin kuin Venäjällä, Kiinassa tällaisissa tilanteissa järki lopulta voittaa...
Muutenkin kiinalainen palvelukulttuuri on ollut suuri yllätys, ja yleisesti ottaen kaikkialla ollaan oltu hirveän kiinnostuneita meidän hyvinvoinnistamme. Kun olutfestareilla meillä oli ongelmia kiinankielisen menyyn ymmärtämisessä, ympärillämme kuhisi parhaimmillaan kahdeksan yhtä kielitaidotonta tarjoilijaa auttamassa. Kun Janne sai hostellissa väärän ruokatilauksen ja raapi päätään hämmentyneenä, paikalla oli heti viisi tarjoilijaa. Kun safkat oli syöty, tarjoilija tuli varovasti ja nöyränä kysymään: excuse me, sorry, voinko viedä tyhjän lautasesi pois? Ehkä ainoa negatiivinen yllätys on ollut kiinalaiset taksikuskit, jotka ovat kylläkin olleet rehellisiä ja mukavia joskin nekin täysin kielitaidottomia, mutta muuten ihan täysiä uunoja. Vaikka opimme nopeasti, että taksiin mennessä kädessä pitää olla lapulle kirjoitettu kiinankielinen osoite valmiina, on sekin ollut monille näistä ruudinkeksijöistä liian vaikeaa, ja erityisesti Pekingissä kuskien kaupunkituntemus oli käsittämättömän huono. Jotenkin kuitenkin aina päästiin perille, enemmän tai vähemmän mutkan kautta.
Kiinasta on tullut Suomessa luettua kaikenlaisia pahuuksia ympäristön tuhoamisesta poliittisiin ja uskonnollisiin vainoihin, ja varsinkin tässä valossa Kiina taisi olla meille kaikille äärimmäisen positiivinen yllätys. Ympäristöasioihinkin ehkä herätään vielä joskus, sillä ainakin kaupungeissa oli vessoissa kyltit, joissa kannustettiin säästämään vettä, julkisissa roskiksissa on erilliset astiat kierrätettäville jätteille, ja siellä täällä kyltit kieltävät roskaamasta. Ehkä tällainen mikrotason ympäristöajattelu laajenee joskus vähän laajemmallekin tasolle, joskin on vaikea kuvitella Pekingin smogiverhon ihan lähitulevaisuudessa hälvenevän.
Joka tapauksessa jätämme Kiinan taaksemme hymyssä suin ja jatkamme sivistyksellisesti yhä nousujohteisempaa matkaamme kohti Japanin ihmeitä. Lauttamatka Kiinasta Japaniin kestää kaiketi vajaat 40 tuntia, joten tänään ei ainakaan ole kiire ja voimme rauhassa tähystellä ikkunasta Korean rannikkoa. Budjaamme reissun hengen mukaisesti jälleen halvimmassa luokassa, missä lojutaan futon-lattialla mustan tiiliskiven toimittaessa tyynyn virkaa, ja sali on tosiaan täynnä rääkyviä kakaroita, mutta muuten fiilis on entistä korkeammalla. Pieni, vähän Vikingin Rosellaa muistuttava laivamme keinuu käsittämättömän vähän, vaikka äiti kotipuolessa pelkäsikin että suhaamme suoraan taifuuniin, ja Japanilan ihmeet odottavat meitä huomenissa. Täältä tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti