22.8. klo 23.59, Peking, Olli

Noniin, voisin jatkaa vielä Jannen ansiokkaasti aloittamia peikkotarinoita, mutta taidanpa kuitenkin johdatella blogin tässä kohtaa jälleen uusille urille. Peikot alkavat olla itse kunkin vatsassa melko alakynnessä, joten olemme taas pikkuhiljaa päässeet tekemään muutakin kuin istumaan hostellihuoneessa. No itse asiassa eilinen päivä meni vielä melko lailla hukkaan, pitkään nukuttujen yöunien ja ennätyksellisen hitaan lähtemisen jälkeen pääsimme ulos hostellista joskus kolmen aikaan iltapäivällä. Suuntasimme Temple of heaven -nimiseen paikkaan, jossa pääsimme kaik yhes koos leikkimään turistia monen päivän odotuksen jälkeen. Ihan hieno paikka sinänsä, ei kuitenkaan tarjonnut hirveästi uutta kielletyn kaupungin jälkeen. Tuntui aika nopeasti melko nähdyltä paikalta. Janne vanhana himoshoppaajana onnistui kuitenkin bongaamaan lähistöltä Pearl Marketin, joka osoittautui Silkkimarketin hieman hillitymmäksi versioksi. Meininki oli siis muuten täysin samanlaista, mutta tilaa oli vähän enemmän ja ihmisiä vähemmän. Sieltä tarttuikin taas jos jonkimoisia aarteita mukaan kotiinviemisiksi. Iltapalaksi käytiin syömässä pari Pekingin ankkaa! Sitä on jouduttu vatsaongelmien vuoksi siirtämään monta päivää, mutta nyt siis viimein onnistui. Melkoisen maittava kokemus oli, vaikka puikoilla kokonaisen ankan syöminen aiheuttikin omat ongelmansa. Todella hyvää kuitenkin oli, ja kyllähän ne pari ankkaa melko lailla luita myöten lopulta kaluttiin. Pöytä oli syömisen jälkeen kuin isommankin barbaarilauman jäljiltä.

Eilen muuten saapui Moskovasta luoksemme yllätysvieras, kun Esan tyttöystävä tuli pariksi päiväksi lomailemaan. Nähtävästi tarinat poikien peikkokokemuksista kuitenkin alkavat jo riittää, huomenna nimittäin odottaa jo paluulento. Reissussamme on ollutkin yllättävän paljon naiskauneutta tähän mennessä, Siljahan oli mukana Moskovaan asti ja Helsingistä samaan aikaan lähtenyt Pikehän pyöri kanssamme samoissa paikoissa aina Ulan Batoriin asti, jossa tiemme viimein erkanivat lopullisesti.

Mutta nyt viimein itse asiaan, eli tähän päivään! Eilisestä viisastuneina laitoimme siis herätyskellot soimaan klo 8, ja kaikkien yllätykseksi olimmekin jo ulkona hostellista heti yhdeksän jälkeen. Eipä siis muuta kuin suunnaksi Kiinan muuri! Neljästä eri vaihtoehdosta olimme edellisenä iltana valinneet hieman kauempana sijaitsevan Simatai-nimisen paikan sen toivossa, että välttäisimme suurimmat turistirysät. Hostellin tarjoamat valmisretket hylkäsimme liian kalliina. Opus deistä olimme lukeneet, että itsenäisestikin paikalle pääsee, kun ottaa bussin läheiseltä bussiasemalta paikkaan X, josta jatkaa minibussilla loppumatkan. Tarkempaa tietoa emme tietenkään olleet vaivautuneet asiasta etsimään, sehän olisi ollut aivan liian fiksua. Homma osoittautui kuitenkin hieman kaavailtua monimutkaisemmaksi, oikeaa bussia ei nimittäin ihan helpolla löytynyt. Etsintää hankaloitti hieman se, että kintereillemme oli lyöttäytynyt pari ärsyttävän itsepintaista tyyppiä, jotka yrittivät väkisin kaupata meille edestakaista minibussimatkaa. Voi olla, että se olisikin lopulta tullut halvemmaksi, emme kuitenkaan uskaltaneet ottaa tarjousta vastaan, vaan lähdimme normibussilla. Jossain takaraivossa nimittäin itsepintaisesti pyrki esiin semmoinen tunne, että minibussityypeillä ei ollut aivan puhtaat jauhot pussissa.

Otimme siis normibussin, joka osoittautuikin melko mukavaksi kyydiksi. Mukavan tunnin ilmastoidun matkan päätteeksi meidät kuitenkin yhtäkkiä jätettiin bussipysäkille maantien varteen, jossa oli odottamassa taksikuskeja valmiina viemään meidät Simataille. Pienehköä kusetuksen makua oli jälleen ilmassa, mutta vaihtoehdot olivat aika vähissä, joten parinkymmenen minuutin tinkaamisen jälkeen ja hinnan pudottua 30 % hyppäsimme kyytiin ja lopulta pääsimme kuin pääsimmekin perille varsin mukavasti.

Itse Kiinan muurihan on tietysti asia, josta voisi kirjoittaa kuinka pitkään vain. Ja onhan siitä toki ”jokunen” kirja raapustettukin. Minulle muuri oli ennen matkaa yksi tärkeimmistä kohteista, sen verran legendaarinen kivikasa kuitenkin on kyseessä. Ja kyllähän se varsin vaikuttava paikka olikin. Meillä ei ollut perillä aikaa käytettävissä kuin kolme tuntia, joten menimme ylös hieman huteranoloisilla kahdenistuttavilla hiihtohissimaisilla kopeilla, jotka menivät vaijerin varassa. Ylhäällä pääsimme vielä pienen matkaa erillisellä hissillä, ja lopussa vielä taaperrettiin muutamat portaat ennenkuin olimme perillä muurin päällä. Teimme ehdottomasti oikean ratkaisun jättäessämme pahimmat turistirysät väliin, Simataissakin toki oli muita turisteja, mutta ei haitaksi asti. Muuri oli kuitenkin todella hyvin säilynyt tässä kohdassa, ja todella vaikuttavan näköinen seuratessaan vuorijonojen korkeimpia kohtia taivaanrantaan asti. Ei se ihan pieni urakka ole ollut sitä aikanaan rakentaa. Sitä kuitenkin vähän ihmeteltiin, että kuinka ne mongoloidit hevosineen olisivat muutenkaan pystysuorien kalliojyrkänteiden yli hyökänneet. Mutta onhan kyseessä kuitenkin ”those goddamn mongolians!” (South Park...), joten ei sitä ikinä tiedä.

Pari tuntia oli aivan liian lyhyt aika muurilla olemiseen. Jäi vähän sellainen olo, että tuli vain vilkaistua sinnepäin. Tällä kertaa ei muuhun kuitenkaan ollut mahdollisuutta, joten hyvä näinkin! Jääpähän taas yksi paikka, minne voi sitten joskus isona tulla ajan kanssa uudestaan...

Paluumatka olikin sitten aivan oma tarinansa. Ensimmäinen etappi minibussilla oli todella mielenkiintoinen, reitti oli hieman eri kuin tullessa, koska kuskimme teki jatkuvasti toinen toistaan hurjempia peliliikkeitä päästäkseen jonon ohitse tai välttääkseen ruuhkia. Täkäläinen liikennekulttuurihan on tosiaan jostain täysin eri ulottuvuudesta kuin suomalainen. Kaistamerkintöjä ei kunnioiteta lainkaan, vastaantulevien kaistalla saa ajaa aina jos huvittaa, myös mutkissa joissa ei ole mitään mahdollisuuksia nähdä eteensä. Nyrkkisääntöinä tuntuu olevan, että aja mahdollisimman lujaa (mieluiten täysiä), hae parhaat ralliajolinjat vastaantulijoista välittämättä, älä kunnioita ketään ja käytä mahdollisimman paljon tööttiä. Niillä pärjää jo varsin pitkälle. No hieman ehkä liioiteltuna, kyllä liikennettä jonkun aikaa seurattuaan sitä itse asiassa rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin ja paremmin. Periaatteessa täällä vaan luotetaan kanssa-autoilijoiden joustokykyyn runsaanlaisesti.

No, kuski sitten jätti meidät aivan eri paikkaan mistä lähdimme, ja paluumatka bussilla kesti ainakin tuplasti menomatkan verran. Onneksi bussissa kuitenkin oli ilmastointi ja televisio, jossa näkyi mm. paikallinen ostos-tv (no huh-huh!), mallinäytöksiä ja kaikkien aikojen top-5 -futismaalit. Kyllä, luitte oikein. Illalla menimme syömään, ja viimeinkin koko poppoo oli kykeneväinen syömään kunnolla, ja kyllähän sitä sitten syötiinkin! Viereisessä pöydässä raflassa istui muuten joku Jannen opiskelukaveri yliopistolta. Että näin.

Tekisi mieleni fiilistellä Kiinaa todella paljon lisää, mutta nyt taitaa olla jonkun muun vuoro, sanonpa vaan että on ollut kyllä mahtava paikka! Venäjällä oli kiva käydä, Mongolia oli hieno kokemus, mutta Kiina on ollut vielä paljon enemmän. Onneksi on vielä muutama päivä jäljellä.