29.8. klo 01:30, Hiroshima, Hostellin alakerta, Janne

Ensimmäinen bongattu koulutyttö

Lautalta viereisestä "hytistä". Arvatkaa paljonko kääliöt kiljui koko matkan ajan

Hiroshima, mon amour.

Olin ennen reissuun lähtemistä asettanut matkan onnistumiselle kolme tavoitetta: 1) Päästä hengissä pois Venäjältä. 2) Kävellä Kiinan muurilla. 3) Nähdä Hiroshima.

Nyt kaikki kolme tavoitetta ovat täyttyneet.

Tätä viimeistä kokemusta ei voi kuvailla sanoin. Jollain tavalla se lienee kuitenkin tarpeellista, joten yritetään. Käynti täällä on ehkä jollain tavalla verrattavissa siihen mykistävään epäuskoon ja hämmennykseen, jonka koin neljä vuotta sitten käydessämme Ollin ja Niken kanssa Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin raunioilla Puolassa. Käynti veti kyllä jokaisen matkaajan todella hiljaiseksi.

Kävelimme Hiroshiman Peace Memorial Museumin käytävillä kaksi ja puoli tuntia, enkä äkkiseltään pysty palauttamaan mieleen toista museota missään päin maailmaa joka olisi tehnyt minuun vastaavanlaisen vaikutuksen. Totta kai jokainen meistä viidestä tunsi Toisen Maailmansodan loppuvaiheisiin liittyvän tapauksen yksityiskohdat verrattaen hyvin ja oli nähnyt materiaalia pommin aiheuttamista tuhoista niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiinkin. Mutta ei televisiosta katsottu jenkkidokkari ole missään muodossa sama asia kuin todistuskappaleiden katsominen silmästä silmään hävityksen alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Matkaporukkamme kesken vaihdetut lauseet tuon kaksi- ja puolituntisen aikana voitiin laskea yhden käden sormin, eikä kenelläkään meistä ollut museosta lähdettyämme tarvetta sanoa toisillemme mitään vielä pitkään aikaan. Mitään kommentoitavaa tai lisättävää ei ollut tai sitten kukaan ei vaan halunnut sanoa mitään. Olo oli tyhjä, pettynyt ja järkyttynyt. Lopulta päädyimme ihmettelemään ihmisen uskomatonta typeryyttä, mutta tuntui siltä että näkemänsä jälkeen jokainen meistä tarvitsi pienen hetken omaa aikaa. Ei meistä kukaan ole kivestä tehty. Enhän toki voi puhua kaikkien puolesta, mutta tällainen fiilis käynnistä itselleni jäi.

A-pommin muistomerkiltä. Liekki sammutetaan, kun kaikki maailman ydinaseet on neutraloitu

Suosittelen jokaiselle käyntiä kyseisessä museossa, mikäli Hiroshiman kaupunki ikinä osuu matkareittinne varrelle, tai vaikka ei osuisikaan. Museo ja sen läheinen puisto ovat sellaisia paikkoja, jotka – kaikesta epäinhimillisestä sisällöstään huolimatta – on oman henkilökohtaisen kehityksen ja oppimisen kannalta likipitäen pakko käydä kokemassa omin silmin, aivan kuten keskitysleirit. Kaikki tänään nähty vetää mielen synkäksi ja panee ajattelemaan. Reissumme on tähän asti ollut letkeää hauskanpitoa ja kikkailua eksoottisissa ja upeissa maisemissa. Tuntuikin siltä, että museo, ja Hiroshiman kaupunki (vaikkakin se on hieno ja eläväinen), oli tervetullut muistutus jokaiselle matkamiehelle siitä, kuinka ylellistä elämää tässä loppujen lopuksi vietetäänkään. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että en tule ikinä unohtamaan tiettyjä museossa näkemiäni asioita. Erityisen vaikuttava oli räjähdyksen jälkeen otettu valtava kuva museon seinällä, jossa näkyi kuinka kaupungista oli räjähdyksen jäljiltä jäänyt pystyyn vain muutama, vahvarakenteisin rakennus, jotka seisoivat luurankomaisina hävitetyn, tomun ja tuhkan peitettämän lakeuden keskellä. Mutta se, ettei tuota näkyä unohda, on pelkästään hyvä asia. Näitä asioita ei saa unohtaa, jotta muistaisimme miksi niin ei saa koskaan tapahtua uudelleen.

Jatketaas kulttuurivuodatuksesta ja humanistipelleilystä lopulta muihin asioihin. Selvisimme melko vähällä vaivalla Japanin tullin läpi, sillä opuksemme ennakoi, että reppumatkaajien rinkat tullaan syynäämään perinpohjaisesti. Sampo epäili, että mun aina niin vakuuttava ja miellyttävä käytös olivat tullivirkailijoiden mieleen ja mun rinkan jälkeen muut matkaseurueen jäsenet selvisivät tarkastuksesta likipitäen esittämällä taskujensa sisällön (Paitsi Peltsi, jonka rinkka tutkittiin eroityisen tarkasti). Tiedä häntä mistä johtui.... Matkasimme Shimonosekistä Hiroshimaan reilussa tunnissa sen jälkeen, kun Suomesta ostamamme Japanin reilipassit oli käyty laittamassa kuntoon. Japanilainen tehokkuus on kyllä aivan uskomatonta. Meidät bongattiin jonosta erilliselle tiskille, jossa kolme virkailijaa likipitäen kilpailivat siitä, kuka saa lyödä leiman mihinkin passiin. Lopuksi meille varattiin paikkaliput junaan ja neuvottiin oikealle asemalla jossa vaihtaa kulkuneuvoon joka vie meidät Hiroshimaan. Todella ensiluokkaista palvelua!

Hikari-luotijuna. Harmi ettei näkyny nopeutta matkan aikana

Melko nopeasti kävi selväksi, että täällä on kuuma. Elohopea kohoaa helposti yli kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen ja ilmankosteus näkyy ja tuntuu. Koko ajan saa olla vaihtamassa t-paitaa. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut kärvistellä, sillä löysimme nopeasti majoituksen rautatieaseman turisti-infon kautta. Hostellilla Sampo kävi aivan ensimmäiseksi koeajamassa vessan. Huussin seinässä sattui olemaan rivillinen epämääräisiä nappuloita ja kokeilunhaluisena maailmanmatkaajana Sampo luonnollisesti ryhtyi painelemaan niitä. Ihmetys oli suuri, kun pönttö suuntasi vesisuihkun suoraan sinne minne aurinko ei paista. Sampo juoksi hostellin aulaan jakamaan meille kokemaansa ihmetystä, kikattaen ja höröttäen hysteerisesti kuin pikkutyttö. Ja luonnollisesti myös mun oli heti saatava kokeille tätä upeaa japanilaista keksintöä! Kokemus oli yhtäaikaa hämmentävä ja käsittämättömän huvittava.

Saas nähdä mitä kaikkea täältä ihmemaasta meille vielä tämän viimeisen viikon aikana löytyy!

P.S. Tiedoksi: ainoastaan meikäläisen puhelin toimii tässä maassa. Siis meidän porukasta. Kyllä japanilaisten omat puhelimet tietääkseni toimii ihan hyvin.... En todellakaan tiedä syytä tähän, sillä mun puhelin on vanha ja varsin paska, mutta minkäs teet... Eli huomioikaa tämä, kun lähettelette meille irstaita tekstareita keskellä yötä.

P.P.S. Kuvia tulossa myöhemmin!