31.8. klo 13.54, Olli, luotijunassa matkalla Hiroshimasta Kyotoon

Päöpäö! Pakko yhtyä kaikkeen Jannen kertomaan museovierailusta. Keskitysleiri tosin tuntui jotenkin vielä kauheammalta paikalta, mutta yhtä lailla molemmat saavat kyllä hetkeksi miettimään taas asioita. (Toivottavasti vähän pidemmäksikin aikaa.) Lähinnä sitä kuinka hyvin itsellä oikeasti on asiat ja kuinka julmia ja idioottimaisia ihmiset ovat olleet kautta aikojen. Ja ovat edelleenkin.

Onneksi maailmassa on kuitenkin myös ihmisiä, jotka palauttavat hieman uskoa ihmiskunnan perimmäiseen hyvyyteen. Kuten esimerkiksi poikkeuksetta kaikki japanilaiset asiakaspalvelijat! Oikeasti aivan uskomattoman hienoa käydä esimerkiksi ruokakaupassa, kun tietää että kassaneiti jaksaa joka ikinen kerta ja jokaiselle asiakkaalle hymyillä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko ja olla äärettömän ystävällinen. Kun tähän lisätään vielä joka väliin kuuluvat kumarrukset, ei asiakaspalvelijoilta kyllä enempää voisi toivoa. Saisivat venäläiset mörököllit kyllä tulla tänne hieman kouluttautumaan, miten ihmisiä oikeasti kuuluu kohdella.
Hieno maa tää Japani, saa oikeasti väsyneenkin matkamiehen todella hyvälle tuulelle!

Hostellin respa suositteli kuvassa näkyvää ruokaa. Nuudeleita, kananmunaa, sörsseleitä ja hötyä. Ei vaan mitään muistikuvaa nimestä. Mutta erinomaisen makuista!

Toissapäivänä siis käytiin illalla museon jälkeen vielä pyörimällä kaupungilla ja jatkettiin keskusteluamme toisen maailmansodan kuvioista ruoan ja olusen äärellä pari tuntia, jonka jälkeen muut paitsi Janne menivät nukkumaan hyvissä ajoin. Eilen sitten herättiinkin ”kukonlaulun aikaan” eli yhdeksän maissa ja lähdettiin tutustumaan läheiseen Miyajiman saareen. Lounari hehkutti japsioppaassan sen kuuluvan Japanin top-3 kauneimpien paikkojen joukkoon ja muualtakin oltiin kuultu kauniita sanoja paikasta, joten korkein odotuksin lähdimme matkaan. Reilipassi takasi meille ilmaiset matkat parinkymmenen kilometrin päähän. Perillä kiertelimme aluksi rannalla sijaitsevassa kylässä, joka oli täynnä matkamuistokojuja, turisteja (lähinnä japanilaisia, oli sinne muutamia länsimaalaisiakin eksynyt) ja todella kesyjä peuroja. Peurat käyskentelivät ihmisten joukossa, eivätkä olleet moksiskaan jos joku tuli silittämään tai ottamaan kuvaa. Vedessä oli hieno ”portti”, joka laskuveden aikaan oli kuivalla maalla ja nousuveden aikaan osaksi veden peitossa. Joskus aikanaan saari oli vissiin ollut pyhä paikka, johon paikalliset saivat tulla ainoastaan kyseisen portin kautta veneellä. Aikamme ihmeteltyämme minä lähdin Sampon ja Jannen kanssa kiipeämään saaren korkeimpaa kohtaa, reilun 500 metrin korkeudessa olevaa Mt. Miseniä kohti, Esan ja Peltsin jäädessä tutustumaan beachiin ja ostelemaan tuliaisia.

Helenan suosittelemalta saarelta Hiroshiman lähellä. Aikoinaan kaikki kuolevaiset joutuivat kulkemaan näkyvän portin kautta ja ainoastaan älymystö pääsi saarelle muuta kautta

Bambeja saarella

Huipun valloittamiseen meni aikaa palttiarallaa kaksi tuntia, ja jyrkän nousun aikana näimme mm. kauniita japanilaisia puutarhoja, hienon kalalammen sekä tutustuimme ehkä kovaäänisimpään öttimötiäiseen ikinä. Ihmettelimme, että mistä linnusta voi lähteä moinen korviin sattuva räkätys, kunnes huomasimme äänen tulevan puunoksalla lepäilevästä hyönteisestä, jolla oli kävynmuotoinen uloke takapuolessaan, joka päästi omituista räkättävää ääntä. Henkemme uhalla saimme jopa kuvankin otettua, vaikka meinasimmekin hieman pelästyä Sampon kanssa ötökän syöksyessä yhtäkkiä suoraan meitä kohti. Salamannopea väistöliike kuitenkin pelasti henkemme tällä kertaa. Kiivetessä vettä kului ja hiki virtasi, mutta ylhäällä odottavat näkymät olivat ehdottomasti vaivan arvoiset. Ylhäältä näki pitkälle joka suuntaan, ja esimerkiksi Hiroshima näkyi oikein mainiosti. Tulikin pakosti mieleen, että sienipilvi on voinut olla aika hurjan näköinen myös sieltä katsottuna, jos huipulla on joku silloin ollut. Alastultaessa saatii pohkeet mukavasti hapoille, ja löydettyämme Esan ja Peltsin lähdimme porukalla takaisin Hirsoshimaan. Illalla kävimme vähän tutustumassa paikalliseen yöelämään.

Tällä hetkellä istuskelemmekin jo mukavasti luotijunassa matkalla kohti Kyotoa. Siellä siis vietämme seuraavat kolme yötä. Kaksi ensimmäistä yötä varasimme normihostellista, ja kolmas yö on varattu Ryokasta, joka tulee todennäköisesti olemaan taas hyvin mielenkiintoinen kokemus. Siitä lisää sitten lähempänä. Kolme vikaa yötä vietetään Tokiossa ennen sunnuntain paluulentoa.

29.8. klo 01:30, Hiroshima, Hostellin alakerta, Janne

Ensimmäinen bongattu koulutyttö

Lautalta viereisestä "hytistä". Arvatkaa paljonko kääliöt kiljui koko matkan ajan

Hiroshima, mon amour.

Olin ennen reissuun lähtemistä asettanut matkan onnistumiselle kolme tavoitetta: 1) Päästä hengissä pois Venäjältä. 2) Kävellä Kiinan muurilla. 3) Nähdä Hiroshima.

Nyt kaikki kolme tavoitetta ovat täyttyneet.

Tätä viimeistä kokemusta ei voi kuvailla sanoin. Jollain tavalla se lienee kuitenkin tarpeellista, joten yritetään. Käynti täällä on ehkä jollain tavalla verrattavissa siihen mykistävään epäuskoon ja hämmennykseen, jonka koin neljä vuotta sitten käydessämme Ollin ja Niken kanssa Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin raunioilla Puolassa. Käynti veti kyllä jokaisen matkaajan todella hiljaiseksi.

Kävelimme Hiroshiman Peace Memorial Museumin käytävillä kaksi ja puoli tuntia, enkä äkkiseltään pysty palauttamaan mieleen toista museota missään päin maailmaa joka olisi tehnyt minuun vastaavanlaisen vaikutuksen. Totta kai jokainen meistä viidestä tunsi Toisen Maailmansodan loppuvaiheisiin liittyvän tapauksen yksityiskohdat verrattaen hyvin ja oli nähnyt materiaalia pommin aiheuttamista tuhoista niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiinkin. Mutta ei televisiosta katsottu jenkkidokkari ole missään muodossa sama asia kuin todistuskappaleiden katsominen silmästä silmään hävityksen alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Matkaporukkamme kesken vaihdetut lauseet tuon kaksi- ja puolituntisen aikana voitiin laskea yhden käden sormin, eikä kenelläkään meistä ollut museosta lähdettyämme tarvetta sanoa toisillemme mitään vielä pitkään aikaan. Mitään kommentoitavaa tai lisättävää ei ollut tai sitten kukaan ei vaan halunnut sanoa mitään. Olo oli tyhjä, pettynyt ja järkyttynyt. Lopulta päädyimme ihmettelemään ihmisen uskomatonta typeryyttä, mutta tuntui siltä että näkemänsä jälkeen jokainen meistä tarvitsi pienen hetken omaa aikaa. Ei meistä kukaan ole kivestä tehty. Enhän toki voi puhua kaikkien puolesta, mutta tällainen fiilis käynnistä itselleni jäi.

A-pommin muistomerkiltä. Liekki sammutetaan, kun kaikki maailman ydinaseet on neutraloitu

Suosittelen jokaiselle käyntiä kyseisessä museossa, mikäli Hiroshiman kaupunki ikinä osuu matkareittinne varrelle, tai vaikka ei osuisikaan. Museo ja sen läheinen puisto ovat sellaisia paikkoja, jotka – kaikesta epäinhimillisestä sisällöstään huolimatta – on oman henkilökohtaisen kehityksen ja oppimisen kannalta likipitäen pakko käydä kokemassa omin silmin, aivan kuten keskitysleirit. Kaikki tänään nähty vetää mielen synkäksi ja panee ajattelemaan. Reissumme on tähän asti ollut letkeää hauskanpitoa ja kikkailua eksoottisissa ja upeissa maisemissa. Tuntuikin siltä, että museo, ja Hiroshiman kaupunki (vaikkakin se on hieno ja eläväinen), oli tervetullut muistutus jokaiselle matkamiehelle siitä, kuinka ylellistä elämää tässä loppujen lopuksi vietetäänkään. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että en tule ikinä unohtamaan tiettyjä museossa näkemiäni asioita. Erityisen vaikuttava oli räjähdyksen jälkeen otettu valtava kuva museon seinällä, jossa näkyi kuinka kaupungista oli räjähdyksen jäljiltä jäänyt pystyyn vain muutama, vahvarakenteisin rakennus, jotka seisoivat luurankomaisina hävitetyn, tomun ja tuhkan peitettämän lakeuden keskellä. Mutta se, ettei tuota näkyä unohda, on pelkästään hyvä asia. Näitä asioita ei saa unohtaa, jotta muistaisimme miksi niin ei saa koskaan tapahtua uudelleen.

Jatketaas kulttuurivuodatuksesta ja humanistipelleilystä lopulta muihin asioihin. Selvisimme melko vähällä vaivalla Japanin tullin läpi, sillä opuksemme ennakoi, että reppumatkaajien rinkat tullaan syynäämään perinpohjaisesti. Sampo epäili, että mun aina niin vakuuttava ja miellyttävä käytös olivat tullivirkailijoiden mieleen ja mun rinkan jälkeen muut matkaseurueen jäsenet selvisivät tarkastuksesta likipitäen esittämällä taskujensa sisällön (Paitsi Peltsi, jonka rinkka tutkittiin eroityisen tarkasti). Tiedä häntä mistä johtui.... Matkasimme Shimonosekistä Hiroshimaan reilussa tunnissa sen jälkeen, kun Suomesta ostamamme Japanin reilipassit oli käyty laittamassa kuntoon. Japanilainen tehokkuus on kyllä aivan uskomatonta. Meidät bongattiin jonosta erilliselle tiskille, jossa kolme virkailijaa likipitäen kilpailivat siitä, kuka saa lyödä leiman mihinkin passiin. Lopuksi meille varattiin paikkaliput junaan ja neuvottiin oikealle asemalla jossa vaihtaa kulkuneuvoon joka vie meidät Hiroshimaan. Todella ensiluokkaista palvelua!

Hikari-luotijuna. Harmi ettei näkyny nopeutta matkan aikana

Melko nopeasti kävi selväksi, että täällä on kuuma. Elohopea kohoaa helposti yli kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen ja ilmankosteus näkyy ja tuntuu. Koko ajan saa olla vaihtamassa t-paitaa. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut kärvistellä, sillä löysimme nopeasti majoituksen rautatieaseman turisti-infon kautta. Hostellilla Sampo kävi aivan ensimmäiseksi koeajamassa vessan. Huussin seinässä sattui olemaan rivillinen epämääräisiä nappuloita ja kokeilunhaluisena maailmanmatkaajana Sampo luonnollisesti ryhtyi painelemaan niitä. Ihmetys oli suuri, kun pönttö suuntasi vesisuihkun suoraan sinne minne aurinko ei paista. Sampo juoksi hostellin aulaan jakamaan meille kokemaansa ihmetystä, kikattaen ja höröttäen hysteerisesti kuin pikkutyttö. Ja luonnollisesti myös mun oli heti saatava kokeille tätä upeaa japanilaista keksintöä! Kokemus oli yhtäaikaa hämmentävä ja käsittämättömän huvittava.

Saas nähdä mitä kaikkea täältä ihmemaasta meille vielä tämän viimeisen viikon aikana löytyy!

P.S. Tiedoksi: ainoastaan meikäläisen puhelin toimii tässä maassa. Siis meidän porukasta. Kyllä japanilaisten omat puhelimet tietääkseni toimii ihan hyvin.... En todellakaan tiedä syytä tähän, sillä mun puhelin on vanha ja varsin paska, mutta minkäs teet... Eli huomioikaa tämä, kun lähettelette meille irstaita tekstareita keskellä yötä.

P.P.S. Kuvia tulossa myöhemmin!

Kuvia Kiinasta

Hotpot-ruokailua. Mukana Vesa ja Vesan tyttöystävä. Mielenkiintoinen kokemus mutta turhan vaivalloista (lähes kaikki ruoka piti keittää padassa)

Veneitä Pekingin keskustan tuntumassa olevalla järvialueella

Minkä näistä ruoista valitsisit...

Laamatemppelistä Pekingistä

Kielletty Kaupunki

Ruokakojukatu Pekingin keskustassa

Temple of Heaven

Tilauksen tekemisessä oli toisinaan pienehköjä ongelmia. Pääasia että kaikilla on hauskaa

Pekingin ankka. Iloinen!

Hiihtohissit Muurille

Ja muurilta

Muurintapainen Kiinassa

Pekingin kesäpalatsilta

Tunnelmaa Qingdaon hostellimme baarista

Heti kun tulee ongelmnia tilauksen kanssa, avuliaat tarjoilijat ovat sankoin joukoin paikalla. Luonnollisesti ongelmia tuli usein

Ja olutfestareilla. Huomaa iloiset ilmeet

Tunnelmaa olutfestareilla

Leirimme laivaterminaalissa

Tunnelmia laivan avohytissä

Kuvia Mongoliasta

Hiiohoi!

Lehmät valloittivat huoltoasemamme

Kansallispuiston parhaat bileet

Valloittamassa kansallispuiston nyppylöitä


Pojat tulivat luolasta ulos

Luostarin sisäpihaa Ulan Batorissa. Huomaa rukoilutasanteet

Kansallispuiston Kopramme

28.8. klo 22.30, jossain keskellä ulappaa matkalla Japaniin, Janne

Matka Japaninmeren aalloilla on jatkunut siihen pisteeseen, että piakkoin tulisi painua pehkuihin jotta aamulla jaksaa pirteänä nousta lattialta ylös nauttimaan Japanin antimista. Lastentarhassa tuli juuri pilkku, eli valot sammutettiin jo eiliseltä tuttuun aikaan klo 22, joten porukamme tuli laivan sisääntuloalulaan hengaamaan ja lueskelemaan. Kovinkaan paljon ei tämän päivänä ole tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä ettei täällä ole mitään tekemistä. Olemme viettäneet päivän hyvin pitkälti vaakatasossa kaikessa rauhassa hämmästellen ajan kulumista. Tutustuimme laivaan pääsyä odotellessamme kahteen hollantilaiseen, jotka tulivat moikkaamaan meitä iltapäivällä. Muilta osin aktiviteetteja on vaikea kehittää, sillä laivassa ei ole minkäänlaisia vempeleitä tai paikkoja jotka tarjoaisivat viihdykettä matkailijoille. Paikallinen tax free on puhelinkiskan kokoinen koppero jonka valikoima on sanalla sanoen rajallinen, ravintola on muken kaltainen aution kalsea kuppila ja yökerho on auki iltakahdeksasta iltakymmeneen, joten se on pikemminkin iltakerho. Pingispöytä sentään löytyy ja sen avulla saatiin Ollille ja Sampolle tekemistä kokonaiseksi tunniksi. Osa porukasta kävi tänään iltakerhossa naureskelemassa karaokea selvinpäin hoilaaville japseille, mutta katsotaan hyytykö poikien hymy sitten kun päästään porukassa vetämään Janne Hurmeen Kirjettä jossain Tokion huippuluokan karaokebaarissa. Itse asiassa luulen että ei hyydy, vaan oikeastaan päinvastoin... Baareja aluksessa ei ole ja laivan infokin menee kiinni ennen puoltayötä. Laivapoliiseja ei myöskään näy, sillä ei täällä kukaan remua öisin. Olikin vähän ihmeellinen fiilis istua eilen iltaa laivan keskeisimmällä paikalla yhdentoista aikaan ilman muita ihmisiä. Ei ristin sielua mailla halmeilla. Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Suorastaan aavemaista. Meille tutuilla Ruotsinlaivoilla on iltayhdentoista aikaan hieman eri meininki. Kyllä me tosin parhaamme mukaan yritettiin suorittaa kulttuurienvaihtoa, mutta suunta jäi hieman yksipuoliseksi, kun ei paikalla ollut ketään jolle opastaa suomalaista risteilykäyttäytymistä.

28.8.2009 klo 13.30, matkustajalaiva Utopia, jossain Korean lounaispuolella, Sampo

Konnichiwa! Mongoliassa Peltsi aloitti blogauksen jokseenkin sanoilla ”tervetuloa eläintarhaan”. Tällä kertaa voisin riemumielin huudahtaa että tervetuloa lastentarhaan, sen verran paljon kaikenlaisia kääliöitä, vaahtosammuttimia, pikkuihmisiä ja muita sinappilinkoriiviöitä meidän sviitissämme juoksentelee. Mutta palataanpa ensin hetkeksi Kiinaan.

Viimeinen kokonainen päivämme Kiinassa alkoi olutfestareiden jälkimainingeissa suhtalaisen hitaanlaisesti, mutta onneksi emme olleet asettaneet päivälle hirveän korkeita tavoitteitakaan. Päätehtävämme oli saada käteen laivaliput, ja ensi töiksemme marssimmekin pelonsekaisin tuntein kohti CITSin toimistoa, jossa olimme edellisenä päivänä saaneet yhden jos toisenkin työntekijän kovin hämilleen. Hissiä odottaessa tehty pikagallup osoitti, ettei kukaan meistä odottanut asioiden hoituvan mitenkään ongelmitta. Hämmästyksemme olikin suuri, kun ystävämme Susan löytyi samantien ja liput olivat pian käsissämme. Susanille oli erityisen tärkeää, että kaikki tietomme olisivat oikein, ja kyselikin moneen kertaan, onko Peltsillä ja Ollilla oikeasti sama syntymäpäivä, onko mulla ja Peltsillä oikeasti sama osoite, ja miksi mun passinumerossa on kirjaimia kun muilla ei ole. Emme olleet kai riittävän vakuuttavia, sillä lopuksi Susan olisi halunnut tsekata tiedot vielä itse meidän passeistamme, mutta kun niitä ei ollut mukana, niin mitään ongelmaa ei ollutkaan. Siinä vaiheessa leukamme tosin loksahtivat, kun Susan kysyi että onko meillä opiskelijakortteja mukana. Olihan meillä kansainväliset kortit, joita lafkan tyypit eivät tietenkään koskaan olleet nähneet mutta kelpuuttivat ne silti, minkä tuloksena saatiin 20 prossaa alennusta. Yhteinen tupalompakkomme säästi siis n. 100 euroa, täysin yllättäen. Hyvä näin!

Juhlistimme onnistunutta lippuprojektia kalliissa, eurooppalaistyylisessä rantakahvilassa, minkä jälkeen lähdettiin tekemään matkaeväsostoksia rajun ukkosmyrskyn samalla pyyhkäistessä Qingdaon yli. Emme säikähtäneet vaan suoritimme tarpeelliset toimet ja palasimme hostellille käynnistelemään viimeistä kinkki-iltaa riisiviinan ja punaviinin voimin. Hostellimme ensiluokkaisessa alabaarissa oli jälleen tarjolla myös erinomaista livemusiikkia, Acid Live -yhtyeen päräytellessä ilmoille kaikenlaista soitantoa nopeatempoisesta jazzista rappiin ja takaisin. Musiikki ja varsinkin harvinaisen pätevä kosketinsoittaja Chang Chang iskivät meikäläiseen kuin miljoona volttia, ja istuin keikan loppuun yksikseni muun matkaporukan lähdettyä jatkamaan iltaa yläkertaan. Tunnelma oli erinomaisen rento, ja välillä puikkoihin tarttui muitakin hostellissa vierailevia muusikoita. Oma ohjelmanumeronsa oli itsensä parilla drinkillä hyvään känniin saattanut hostellin nuori omistaja, joka joraili pitkin lattiaa välillä yksin, välillä mies- ja välillä naisparin kanssa. Keikan kääntyessä kohti loppua myös muusikot alkoivat pelleillä enemmissä määrin, ja siinä vaiheessa kun jazzbändin basisti lauloi kauniin lyyrisesti U2:n With Or Without You, hostellinomistaja ei voinut hillitä itseään ja tarttui itsekin mikkiin. Kaikilla oli hauskaa, varsinkin bändin mikserillä ja muusikoilla, jotka tuskin pystyivät soittamaan nauramiseltaan. Olen vuosien varrella asustellut jos jonkinmoisissa majapaikoissa ympäri Eurooppaa ja Jenkkejä, mutta loistavan palvelunsa ja tunnelmansa takia Beach House on ehkä paras hostelli, missä olen ikinä ollut. Suosittelen lämpimästi.

Musisoinnin jälkeen arvoimme illan jatkoa jonkin aikaa, mutta menevänä supliikkimiehenä Janne sai lopulta meidät muut ylipuhuttua yökerhoreissulle. Paitsi tietysti Esan, jolle ei taaskaan olut maistunut. Saimme ohjeet respasta, hyppäsimme taksiin ja pian sydämemme löikin tasaisen teknojytkeen tahdissa Feeling-nimisellä klubilla Qingdaon yössä. Musiikki ei meihin erityisemmin iskenyt, mutta muuten kokemus oli taas ihan elämyksellinen. Tanssilattia oli täpösen täynnä bilettäviä kiinalaisia, joiden meno oli varsinkin yläviistosta katsottuna aika mielenkiintoista seurattavaa. Koko porukka nimittäin pomppi jytkeen tahdissa samaan tahtiin ylös-alas kuin jonkin korkeamman voiman käskyttämänä, ja mustien hiuksien meri velloi värivalojen loisteessa tasaisesti ja taukoamatta tunnista toiseen. En kyllä ole nähnyt muualla vastaavaa, mutta en kyllä ole pahemmin teknoklubeilla pyörinytkään. Ties millaista porukkaa niihin eksyy.

Koitimme kovasti päästä istumaan erinäisiin pöytiin, mutta ne olivat ilmeisesti varattuja, koska joku henkilökunnan edustaja tuli aina välittömästi häätämään meidät pois. Salin laidalla olevilla nahkasohvilla oli tilaa, mutta saimme pian tietää, että niinkin ylellinen istumapaikka maksaa 400 yuania eli n. 40e. Ei kiitos. Päädyimme sitten alempiarvoisempaan pöytään, josta meitä ei tultu häätämään, ja seurasimme menoa lasillisten äärellä. Ehkä tunnin istumisen jälkeen ohitse kävelevä punapaitainen tarjoilija iski pyytämättä, yllättäen ja ilman varoitusta pöytäämme 210 yuanin laskun pöydän käytöstä. Mietittyämme asiaa n. 10 sekuntia teimme sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava uskottava länsimaalainen vastaavassa tilanteessa tekisi: otimme juoksupöydän. Nousimme ylös, teimme pienen harhautusliikkeen tanssilattian reunan kautta ja kävelimme avojonossa ulos ja taksiin. Moraalitonta? Kenties, mutta kenenkään omatuntoa ei jäänyt kaivelemaan. Joku olisi kuitenkin voinut kertoa meille pöytien käyttötaksoista tuntia aikaisemmin... Joka tapauksessa, pääsimme hyvillä mielin kotiin ja nukkumaan.

Kiina oli lopulta aika mielenkiintoinen paikka vierailla. On sääli että ehdimme nähdä vain kaksi kaupunkia, mutta molemmista kävi hyvin ilmi se, miten kapitalismin hallitsematon aalto on pyyhkäissyt ennen niin sulkeutuneen kommunistisen maan yli. Sekä Pekingissä että Qingdaossa taivasta halkovat upouudet, tyylikkäät pilvenpiirtäjät, ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Mihin tahansa päänsä kääntää, silmiin osuu TV-ruutuja, joita on tungettu bussien ja metrojen lisäksi takseihin, hisseihin ja talojen seiniin. Upouudet luotijunat sinkoilevat tärkeimpien kaupunkien välillä 250 km tuntinopeudella helpottaen rahamiesten liikehdintää. Yhtä lailla kapitalismin mukana eriarvoisuus ja tuloerot kasvavat, ja ihmisten tulee voida näyttää, että sitä pätäkkää löytyy. Yhdellä Pekingin pääostoskaduista on rivissä Armanin, Burberryn ja Bossin liikkeet, ja viereisestä uutuuttaan kiiltelevästä ostoskeskuksesta löytyy samoja vaateliikkeitä kuin Lepuskin Sellosta. Myös hinnat ovat näissä paikoissa samoissa lukemissa kuin Suomessa, ja ehkäpä juuri siksi ostoskeskuksessa näytti olevan tuplasti enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita, vaikka ulkopuolella katu oli mustanaan kiinalaisia. Samassa hengessä suhteellisen tyylikkäässä yökerhossa hinnat olivat korkeat ja paremmat ihmiset istuivat muotivaatteissaan niillä 400 yuanin nahkasohvilla. Samaan aikaan maaseudulla eletään 100 vuotta muuta maailmaa jäljessä. Mutta jostain on pakko aloittaa ja sehän on pääasia, että yrittää, eikö?

Ainakin minulta meni jonkin verran aikaa tottua ihmisten tuijotteluun, näissä maailmankolkissa kun länsimaalaisia ei hirveästi pyöri ruuhkaisimmissa turistirysissäkään, mutta nyt se on arkipäivää eikä sitä edes ajattele. Venäjän ja varsinkin Mongolian jälkeen Kiinan moderni kaupunkielämä alkoikin pian tuntua melkein kotoisalta, suorastaan länsimaalaiselta. Päivittäin tulee kuitenkin vastaan kaikenlaisia pikkujuttuja, joista muistaa olevansa kaukana kotoa. Kiinalaiset esimerkiksi rakastavat yli kaiken kaikenlaisia kuitteja: esim. kun olutfestareilla halusin ostaa pari kannua kuohuvaa, piti ne ensin maksaa kassalla, joka kirjoitti kuitit kaksin kappalein ja leimasi ne. Tämän jälkeen kannut sai kuitteja vastaan oluthanavastaavalta, joka seisoi n. metrin päässä. Samalla lailla Peltsi vaateostoksia tehdessään sai ensin lapun, joka piti viedä 10 metrin päähän kassalle ja maksaa siellä, mistä sai vastineeksi pari kuittia (taas moneen kertaan leimattuna), joita vastaan mies sai lopulta takkinsa. Hostellimme respan miekkoset olivat hirveän huolellisia kuittiensa kanssa ja menivät ihan sekaisin, kun check outtia tehdessämme ja avainkortteja palauttaessamme ilmoitimme, että olimme hukanneet kaikki kuitit. Eipä siitäkään mitään ongelmaa kuitenkaan tullut. Toisin kuin Venäjällä, Kiinassa tällaisissa tilanteissa järki lopulta voittaa...

Muutenkin kiinalainen palvelukulttuuri on ollut suuri yllätys, ja yleisesti ottaen kaikkialla ollaan oltu hirveän kiinnostuneita meidän hyvinvoinnistamme. Kun olutfestareilla meillä oli ongelmia kiinankielisen menyyn ymmärtämisessä, ympärillämme kuhisi parhaimmillaan kahdeksan yhtä kielitaidotonta tarjoilijaa auttamassa. Kun Janne sai hostellissa väärän ruokatilauksen ja raapi päätään hämmentyneenä, paikalla oli heti viisi tarjoilijaa. Kun safkat oli syöty, tarjoilija tuli varovasti ja nöyränä kysymään: excuse me, sorry, voinko viedä tyhjän lautasesi pois? Ehkä ainoa negatiivinen yllätys on ollut kiinalaiset taksikuskit, jotka ovat kylläkin olleet rehellisiä ja mukavia joskin nekin täysin kielitaidottomia, mutta muuten ihan täysiä uunoja. Vaikka opimme nopeasti, että taksiin mennessä kädessä pitää olla lapulle kirjoitettu kiinankielinen osoite valmiina, on sekin ollut monille näistä ruudinkeksijöistä liian vaikeaa, ja erityisesti Pekingissä kuskien kaupunkituntemus oli käsittämättömän huono. Jotenkin kuitenkin aina päästiin perille, enemmän tai vähemmän mutkan kautta.

Kiinasta on tullut Suomessa luettua kaikenlaisia pahuuksia ympäristön tuhoamisesta poliittisiin ja uskonnollisiin vainoihin, ja varsinkin tässä valossa Kiina taisi olla meille kaikille äärimmäisen positiivinen yllätys. Ympäristöasioihinkin ehkä herätään vielä joskus, sillä ainakin kaupungeissa oli vessoissa kyltit, joissa kannustettiin säästämään vettä, julkisissa roskiksissa on erilliset astiat kierrätettäville jätteille, ja siellä täällä kyltit kieltävät roskaamasta. Ehkä tällainen mikrotason ympäristöajattelu laajenee joskus vähän laajemmallekin tasolle, joskin on vaikea kuvitella Pekingin smogiverhon ihan lähitulevaisuudessa hälvenevän.

Joka tapauksessa jätämme Kiinan taaksemme hymyssä suin ja jatkamme sivistyksellisesti yhä nousujohteisempaa matkaamme kohti Japanin ihmeitä. Lauttamatka Kiinasta Japaniin kestää kaiketi vajaat 40 tuntia, joten tänään ei ainakaan ole kiire ja voimme rauhassa tähystellä ikkunasta Korean rannikkoa. Budjaamme reissun hengen mukaisesti jälleen halvimmassa luokassa, missä lojutaan futon-lattialla mustan tiiliskiven toimittaessa tyynyn virkaa, ja sali on tosiaan täynnä rääkyviä kakaroita, mutta muuten fiilis on entistä korkeammalla. Pieni, vähän Vikingin Rosellaa muistuttava laivamme keinuu käsittämättömän vähän, vaikka äiti kotipuolessa pelkäsikin että suhaamme suoraan taifuuniin, ja Japanilan ihmeet odottavat meitä huomenissa. Täältä tähän.

26.8.2009, klo 12:15, Qingdao, Peltsi

Puhutaanpas vielä Pekingistä. Esalla meni yksi päivä varsin ohi Sandran taluttamiseen, minä aikana käytiin muiden poikien kanssa keisarin kesäpalatsilla. Joku hihhulikeisari oli vuonna 1750 lahjoittanut äitinsä 60-v lahjaksi vaatimattoman Isohkon järvialueen täynnä mahtavia pytinkejä ja paviljonkeja, mutta tietysti fiksut länsimaalaiset oli kaksi kertaa käynyt tuhoamassa paikan sotien tiimellyksessä. Paikka oli kyllä varsin hieno, sentään vähän erilainen kuin muut jo nähdyt valtaistuinluolat, vesistöt loi hienoa tunnelmaa paikkaan. Kierreltiin siellä jokunen tunti, ja ilta meni sitten yöelämään tutustumiseen.

Täällä Qingdaossa vietetään tyypillistä hidasta aamua. Aamua ei varsinaisesti nopeuta se, että koko alueen vedentulo lakkasi eilen ja lähti juuri vasta toimimaan. Täällä ehdittiin kovasti käydä tiedustelemassa käytävien vessoja, mistä löytyisi vielä koskematon pönttö (tai siis posliinireikä lattiassa), johon voisi pöräyttää aamun tuprahdukset. Ruskeaan reikään kun on hieman ikävä työntyä jos siellä on jo tavaraa.

Eilen käytiin todellakin olutfestareilla. Oltiin paikalla joskus viiden aikaan, jolloin paikka oli aika tyhjänä vielä. Tuli pakosti mieleen miltä paikka näyttäisi Euroopassa: viideltä paikka olisi jo täynnä keski-ikäisiä humalaisia laulamassa. Tai, varmaan ainakin Saksassa olisi näin. Anyway. Aloitettiin rohkeasti viiden litran tynnyrillä, minkä jälkeen lähdettiin kiertelemään aluetta. Paikka oli aika festarimainen, yllättävää. Löytyi kaikennäköistä härveliä ja vimputinta, Olli jopa voitti järkyttävän kokoisen ruman lampaan minigolf-haasteesta. Arveltiin, että Björn (ruma lammas) tarvitsee oman rail-passinsa Japaniin, joten loppuenlopuksi tämä ”voitto” tulee maksamaan Ollille 220e + 20 yania pelistä. Hajotkoon siihen.

Festareiden kiertelyn jälkeen suunnattiin vieressä olevalle biitsille uimaan. Oli aivan fantastista uida tällä kertaa lätäkön tällä puolella, kolme vuotta sittenhän uitiin lätäkön itälaidalla Los Angelesissa. Älynväläyksen seurauksena päädyttiin vielä piirtämään noin kolmenkymmenen metrin halkaisijan pallopippeli biitsille. Uskoakseni tämä on maailmanennätyskokoa.

Ennen festareita käytiin tiedustelemassa laivalippujamme Japanin aurinkoon. Oltiin varattu liput kuukausi sitten Orient Ferry -yhtiöltä heidän sivuillaan olevan puhelinnumeron kautta. Arvottuamme ensin tunnin hostellin aulassa mihin kolmesta osoitteesta meidän pitäisi mennä, päädyimme CITS-matkayhtiön tiloihin tähän parin kilometrin päähän. Siellä tiskillä aloitettiin sitten ihmetteleminen. He eivät kuulemma edes järjestä mitään laivareissuja Japaniin. Sopivan säätämisen jälkeen meidät ohjattiin saman yhtiön toiseen konttoriin, mistä löysimme yhteyshenkilömme Susanin. Susan osoittautui varsin sekopäiseksi virkailijaksi, mikä nyt selittääkin sen, miksi varauksen tekeminen meinasi olla ylivoimaisen vaikeata. Susan nyt vain sattui olemaan ainoa joka puhuu edes jonkin verran englantia. No, selvitimme lippuasiaa Susanin kanssa, ja jossain vaiheessa Sampolla ei meinannut enää pitää pokka kun Susan kääntyy puoleemme kysyen ”What is your problem?” täysin asiallisen omaisesti ja vakavalla naamalla. Yritimme selvittää Susanilta, kuinka ihmeessä päädyimme lentoyhtiön konttoriin (CITS:in joku alakonttori) ostamaan laivalippuja, joista kukaan koko CITS:ssä ei ollut edes kuullut. Eikä edes Susan tuntunut tietävän mikä ihmeen Orient Ferry. Eikä tiennyt kyllä mikä ihmeen laivakaan. Loppuenlopuksi Susan oli täysin pihalla kaikesta, vaikka varaus löytyikin. Tänään käymme uudestaan konttorilla kyselemässä lippuja, liput eivät kuulemma olleet ”täysin valmiit” vielä eilen. Jos vielä pääsemme johonkin laivaan huomenna, se alkaa olla ihme.

Mutta mutta. Hostellimme täällä on tosiaan erittäin hieno. Selvisi, että tämä oli ennen kolmen tähden hotelli, jota nyt ollaan muuttamassa hostelliksi. Huoneemme on kyllä erittäin hotellinomainen ja koko paikan palvelu on varsin tasokasta muutenkin. Taidetaan maksaa kymmenen euroa henkeä kohden, joka on tuplasti se mitä Pekingissä, mutta tällaisesta luksuksesta voi kyllä vähän maksaakin. Kymppi ei toisaalta Euroopan mittakaavassa ole mitään kallista.

On pakko kertoa muutama mietelmä eräästä eroavaisuudesta. Eroavaisuuden nimi on Ryssät vs. Kiinalaiset. Useaan otteeseen ollaan pakostikin mietitty, miten täällä tapahtuvat asiat olisi hoitunu Vjenäjän puolella. Kaikki mahdollinen asiointi on täällä jotenkin todella paljon helpompaa, vaikka ei puhuttaisi yhtäkään sanaa kiinaa tai englantia. Yleisilme on täällä yksinkertaisesti todella paljon positiivisempi: jos on ongelma, se hoidetaan. Venäjän puolella ongelmiin ei löydy ratkaisua, usein virkailijat kieltäytyivät yhteistyöstä heti kun huomasivat ettemme puhu täydellistä venäjää. Ryssänperkeleet eivät edes yritä ymmärtää Esan puhumaa puolaa, omaa sloveniaani, yleistä sanakirjavenäjää tai muuta elekieltä. Kiinassa usein kaivetaan jostain joku, joka puhuu hieman englantia, tai esimerkiksi ravintoloissa olemme pärjänneet varsin onnistuneesti osoittelemalla sanoja pienestä matkasanastosta tai muutoin kuvailemalla (tai yksinkertaisella arvausleikillä: otetaan vaikkapa tuota tuota, se näyttää kivalta).

24.8.2009, klo 00.50, Qingdao, Esa

Qingdaon kaupungissa ollaan ja ihmetellään kaikkialla vallitsevaa sivistystä! Harvinaisen hieno kaupunki ainakin ensivaikutelman perusteella. Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa muutama sana viimeisestä Pekingissä viettämästämme päivästä. Omalta osaltani päivällä ei paljon mitään tapahtunut, sillä saatoin Sandran lentokentälle jonka jälkeen kävin katselemassa jotain ihmeellistä ostoskeskusta... jännää eikö vain? Muilla äijillä lienee enemmän kertomista päivän tapahtumista koska he onnistuvat ostamaan junaliput Qingdaoon, sekä vierailemaan muinaisten keisarien kesämökillä jossain päin pääkaupunkia.

No, illalla olikin sitten enemmän menoa. Mahapeikkojen lopullisen tappion jälkeen matkalaisten voitokas armeija päätti juhlia taistelujen loppua ja viimeistä iltaa Kiinan pääkaupungissa perinteisin menoin. Kulmakaupasta haettiin muutama pullo ölppää, jota sitten nautiskeltiin hostellin sisäpihalla erään tukholmalaistytön ja jonkun englantilaisukkelin seurassa. Myöhemmin illalla siirryimme ruotsalaisen opastuksella läheiselle baarialueelle, jossa loppuilta sitten kuluikin mukavissa merkeissä. Baarikatu oli loppupeleissä varsin lyhyt, mutta sillä oli kuitenki useampi pieni disko, joihin saattoi vapaasti kävellä sisään miettimättä sen enempää jonoja tai sisäänpääsymaksuja. Kadulla myytin myös erilaisia grillivartaita, jotka maksoivat muistaakseni noin 20 senttiä kappale. Tarjolla oli normaalin kanan ja possun lisäksi kanansydämiä, maksaa ja munuaista. Hyviä olivat.

Seuraava aamu valkeni liian aikaisin... Illan juhliminen tuntui jokaisen olemuksessa, mutta liikkeelle oli kuitenkin lähdettävä, koska junat eivät odota Kiinassakaan. Ensimmäinen etappi oli kuitenkin vanha kunnon Mäkkäri, josta löysimme länsimaiseen makuun sopivaa aamupalaa. On tää kyllä säälittävää.. Mäkistä sitten taksilla Pekingin eteläiselle rautatieasemalle, joka olikin koko porukalle suuri ihmetyksen aihe. Kukaan matkaporukastamme ei ollut koskaan nähnyt yhtä upeaa rautatieasemaa! Kun Euroopassa rautatieasemat tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän ankeita paikkoja, tämä asema kiilteli uutuuttaan ja siisteyttään. Mieleen tulikin ennemmin lentokenttä kuin rautatieasema, sillä tavarat läpivalaistiin ja laitureille mentiin samanlaisten porttien kautta kuin lentokentillä lentokoneisiin. Niin, ja asemalla oli myös palmuja, paljon mukavia sohvia ja flyygeli. Kukaan ei polttanut, oksentanut lattialle eikä rähinöinyt. Olisipa Euroopassakin samanlaisia asemia.. tai olisipa edes kunnon penkkejä niillä asemilla!

Junamatka oli myös mukava, sillä kerrankin pääsimme matkustamaan 2000-luvun luotijunassa emmekä missään karjavaunussa. Noin 900 kilometrin matka Qindaoon kesti kuutisen tuntia. Matkan päätteksi kaijuttimista tuli pitkä selostus Qingdaon historiasta ja nähtävyyksistä tunnelmallisen musiikin säestyksellä. Kiinalaisten puhuma englanti kuulostaa muuten aika hauskalta, kuten varmaan arvaattekin.

Rannikolle saavuttuamme alkoi majapaikkamme sijainnin selvittäminen. Alun miettimisen jälkeen pääsimme kuitenkin bussilla hostellille, joka osoittautuikin varsin hienoksi hotelliksi. Olimme alunperin varanneet yhden neljän hengen huoneen plus yhden sängyn isommasta dormista. Normaalien arvontamenojen jälkeen selvisi, että tyhjän arvan sai - kukapa muukaan – Sampo. Me muut olimme jo kantaneet tavaramme suureen ja hienoon huoneeseemme kun arvonnan hävinnyt Sampo tuli katsastamaan kämppäämme. Äijä ehti tuskin ovelle saakka, kun jo tajusi miten paljon oli arvonnassa menettänyt ja alkoi kiroilla ankarasti. Loppuen lopuksi asiat kääntyivät kuitenkin parhaiten päin, kun saimme huoneen lattialle ylimääräisen patjan.

Nopean henkilökohtaisen huollon jälkeen laskeuduimme hotellin alakerrassa olevaan baariin syömään illallista. Ruoka oli hyvää ja siedettävän hintaista. Lisähupia iltaan toi baarissa soittanut amerikkalainen jazz-bändi, ja erityisesti suuremmat mitat saavuttanut solistitäti. Täti lauloi kyllä todella hyvin ja ostimmekin pari kappaletta bändin levyjä. Olli perkele sai CD:n puoleen hintaan kun osti myöhemmin..njaa ihan sama. Seurueeseemme liittyi joku ranskalainen ja kanadalainen tyttö, mutta en kyllä yhtään edes huomannut heidän ilmestymistään kun olin niin keskittynyt mustan tädin musisointiin. Baarista sitten läheiselle rannalle käppäilemään vähäksi aikaa. Täällä järjestettiin Pekingin olympialaisten aikaan purjehdus-, soutu- ja muut vesiurheilulajit. Huomenna olisi tarkoitus mennä hakemaan Japanin laivaliput ja katsella kaupunkia hieman enemmän. Ja uimaan on pakko päästä! Kaupungissa on parhaillaan menossa olutfestarit, jotka käymme myös mitä luultavimmin katsastamassa. Qingdaossa tehdään Suomessakin myytävää Tsingtao-olutta, jota sanotaan Kiinan parhaaksi. Tsingtao tehdään saksalaista Reinheitsgebotia (ei saa käyttää lisäaineita) noudattaen, joten pakkohan sen on olla hyvää ;). Qingtao on ollut aikanaan saksalaista siirtomaa-aluetta, minkä kyllä näkee alueen arkkitehtuurissa. Saksalaistyyliset talot näyttävät hauskoilta itämaisten temppelien ja supermodernien nyky-Kiinan arkkitehtonisten saavutusten lomassa.

Qindao menee varmasti meikäläisen suosikkipaikkojen joukkoon. Harmi että ei tultu aikaisemmin. Peltsi, eli tuore eno, jatkaa tästä.

22.8. klo 23.59, Peking, Olli

Noniin, voisin jatkaa vielä Jannen ansiokkaasti aloittamia peikkotarinoita, mutta taidanpa kuitenkin johdatella blogin tässä kohtaa jälleen uusille urille. Peikot alkavat olla itse kunkin vatsassa melko alakynnessä, joten olemme taas pikkuhiljaa päässeet tekemään muutakin kuin istumaan hostellihuoneessa. No itse asiassa eilinen päivä meni vielä melko lailla hukkaan, pitkään nukuttujen yöunien ja ennätyksellisen hitaan lähtemisen jälkeen pääsimme ulos hostellista joskus kolmen aikaan iltapäivällä. Suuntasimme Temple of heaven -nimiseen paikkaan, jossa pääsimme kaik yhes koos leikkimään turistia monen päivän odotuksen jälkeen. Ihan hieno paikka sinänsä, ei kuitenkaan tarjonnut hirveästi uutta kielletyn kaupungin jälkeen. Tuntui aika nopeasti melko nähdyltä paikalta. Janne vanhana himoshoppaajana onnistui kuitenkin bongaamaan lähistöltä Pearl Marketin, joka osoittautui Silkkimarketin hieman hillitymmäksi versioksi. Meininki oli siis muuten täysin samanlaista, mutta tilaa oli vähän enemmän ja ihmisiä vähemmän. Sieltä tarttuikin taas jos jonkimoisia aarteita mukaan kotiinviemisiksi. Iltapalaksi käytiin syömässä pari Pekingin ankkaa! Sitä on jouduttu vatsaongelmien vuoksi siirtämään monta päivää, mutta nyt siis viimein onnistui. Melkoisen maittava kokemus oli, vaikka puikoilla kokonaisen ankan syöminen aiheuttikin omat ongelmansa. Todella hyvää kuitenkin oli, ja kyllähän ne pari ankkaa melko lailla luita myöten lopulta kaluttiin. Pöytä oli syömisen jälkeen kuin isommankin barbaarilauman jäljiltä.

Eilen muuten saapui Moskovasta luoksemme yllätysvieras, kun Esan tyttöystävä tuli pariksi päiväksi lomailemaan. Nähtävästi tarinat poikien peikkokokemuksista kuitenkin alkavat jo riittää, huomenna nimittäin odottaa jo paluulento. Reissussamme on ollutkin yllättävän paljon naiskauneutta tähän mennessä, Siljahan oli mukana Moskovaan asti ja Helsingistä samaan aikaan lähtenyt Pikehän pyöri kanssamme samoissa paikoissa aina Ulan Batoriin asti, jossa tiemme viimein erkanivat lopullisesti.

Mutta nyt viimein itse asiaan, eli tähän päivään! Eilisestä viisastuneina laitoimme siis herätyskellot soimaan klo 8, ja kaikkien yllätykseksi olimmekin jo ulkona hostellista heti yhdeksän jälkeen. Eipä siis muuta kuin suunnaksi Kiinan muuri! Neljästä eri vaihtoehdosta olimme edellisenä iltana valinneet hieman kauempana sijaitsevan Simatai-nimisen paikan sen toivossa, että välttäisimme suurimmat turistirysät. Hostellin tarjoamat valmisretket hylkäsimme liian kalliina. Opus deistä olimme lukeneet, että itsenäisestikin paikalle pääsee, kun ottaa bussin läheiseltä bussiasemalta paikkaan X, josta jatkaa minibussilla loppumatkan. Tarkempaa tietoa emme tietenkään olleet vaivautuneet asiasta etsimään, sehän olisi ollut aivan liian fiksua. Homma osoittautui kuitenkin hieman kaavailtua monimutkaisemmaksi, oikeaa bussia ei nimittäin ihan helpolla löytynyt. Etsintää hankaloitti hieman se, että kintereillemme oli lyöttäytynyt pari ärsyttävän itsepintaista tyyppiä, jotka yrittivät väkisin kaupata meille edestakaista minibussimatkaa. Voi olla, että se olisikin lopulta tullut halvemmaksi, emme kuitenkaan uskaltaneet ottaa tarjousta vastaan, vaan lähdimme normibussilla. Jossain takaraivossa nimittäin itsepintaisesti pyrki esiin semmoinen tunne, että minibussityypeillä ei ollut aivan puhtaat jauhot pussissa.

Otimme siis normibussin, joka osoittautuikin melko mukavaksi kyydiksi. Mukavan tunnin ilmastoidun matkan päätteeksi meidät kuitenkin yhtäkkiä jätettiin bussipysäkille maantien varteen, jossa oli odottamassa taksikuskeja valmiina viemään meidät Simataille. Pienehköä kusetuksen makua oli jälleen ilmassa, mutta vaihtoehdot olivat aika vähissä, joten parinkymmenen minuutin tinkaamisen jälkeen ja hinnan pudottua 30 % hyppäsimme kyytiin ja lopulta pääsimme kuin pääsimmekin perille varsin mukavasti.

Itse Kiinan muurihan on tietysti asia, josta voisi kirjoittaa kuinka pitkään vain. Ja onhan siitä toki ”jokunen” kirja raapustettukin. Minulle muuri oli ennen matkaa yksi tärkeimmistä kohteista, sen verran legendaarinen kivikasa kuitenkin on kyseessä. Ja kyllähän se varsin vaikuttava paikka olikin. Meillä ei ollut perillä aikaa käytettävissä kuin kolme tuntia, joten menimme ylös hieman huteranoloisilla kahdenistuttavilla hiihtohissimaisilla kopeilla, jotka menivät vaijerin varassa. Ylhäällä pääsimme vielä pienen matkaa erillisellä hissillä, ja lopussa vielä taaperrettiin muutamat portaat ennenkuin olimme perillä muurin päällä. Teimme ehdottomasti oikean ratkaisun jättäessämme pahimmat turistirysät väliin, Simataissakin toki oli muita turisteja, mutta ei haitaksi asti. Muuri oli kuitenkin todella hyvin säilynyt tässä kohdassa, ja todella vaikuttavan näköinen seuratessaan vuorijonojen korkeimpia kohtia taivaanrantaan asti. Ei se ihan pieni urakka ole ollut sitä aikanaan rakentaa. Sitä kuitenkin vähän ihmeteltiin, että kuinka ne mongoloidit hevosineen olisivat muutenkaan pystysuorien kalliojyrkänteiden yli hyökänneet. Mutta onhan kyseessä kuitenkin ”those goddamn mongolians!” (South Park...), joten ei sitä ikinä tiedä.

Pari tuntia oli aivan liian lyhyt aika muurilla olemiseen. Jäi vähän sellainen olo, että tuli vain vilkaistua sinnepäin. Tällä kertaa ei muuhun kuitenkaan ollut mahdollisuutta, joten hyvä näinkin! Jääpähän taas yksi paikka, minne voi sitten joskus isona tulla ajan kanssa uudestaan...

Paluumatka olikin sitten aivan oma tarinansa. Ensimmäinen etappi minibussilla oli todella mielenkiintoinen, reitti oli hieman eri kuin tullessa, koska kuskimme teki jatkuvasti toinen toistaan hurjempia peliliikkeitä päästäkseen jonon ohitse tai välttääkseen ruuhkia. Täkäläinen liikennekulttuurihan on tosiaan jostain täysin eri ulottuvuudesta kuin suomalainen. Kaistamerkintöjä ei kunnioiteta lainkaan, vastaantulevien kaistalla saa ajaa aina jos huvittaa, myös mutkissa joissa ei ole mitään mahdollisuuksia nähdä eteensä. Nyrkkisääntöinä tuntuu olevan, että aja mahdollisimman lujaa (mieluiten täysiä), hae parhaat ralliajolinjat vastaantulijoista välittämättä, älä kunnioita ketään ja käytä mahdollisimman paljon tööttiä. Niillä pärjää jo varsin pitkälle. No hieman ehkä liioiteltuna, kyllä liikennettä jonkun aikaa seurattuaan sitä itse asiassa rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin ja paremmin. Periaatteessa täällä vaan luotetaan kanssa-autoilijoiden joustokykyyn runsaanlaisesti.

No, kuski sitten jätti meidät aivan eri paikkaan mistä lähdimme, ja paluumatka bussilla kesti ainakin tuplasti menomatkan verran. Onneksi bussissa kuitenkin oli ilmastointi ja televisio, jossa näkyi mm. paikallinen ostos-tv (no huh-huh!), mallinäytöksiä ja kaikkien aikojen top-5 -futismaalit. Kyllä, luitte oikein. Illalla menimme syömään, ja viimeinkin koko poppoo oli kykeneväinen syömään kunnolla, ja kyllähän sitä sitten syötiinkin! Viereisessä pöydässä raflassa istui muuten joku Jannen opiskelukaveri yliopistolta. Että näin.

Tekisi mieleni fiilistellä Kiinaa todella paljon lisää, mutta nyt taitaa olla jonkun muun vuoro, sanonpa vaan että on ollut kyllä mahtava paikka! Venäjällä oli kiva käydä, Mongolia oli hieno kokemus, mutta Kiina on ollut vielä paljon enemmän. Onneksi on vielä muutama päivä jäljellä.

20.8.klo 22.45. Peking, Janne

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, että tää Peking on aivan loistava paikka. Kaikki toimii, kaikki on halpaa ja kaupungissa on rento ilmapiiri. Kaikki meistä tuntuvat tykkäävän todella paljon täällä oleskelusta. Jos nyt jotain negatiivista pitää sanoa, niin kiinalaisten tapa huutaa ja määkyä on kyllä todella rasittavaa. Kai täällä välimatkat kaikkialle on niin pitkät, että asiat on tavattu esittää kovaan ääneen, vaikka olisi ihan vieressä. Mitenkään erityisen kauniiksi kansaksi kiinalaisia ei myöskään voi kutsua. Tosin tämä huomio koskee etenkin miehiä. Ei sillä että me täällä erityisesti miehiä tuijoteltaisiin (uskoo ken tahtoo) mutta täällä on nyt sellainen trendi meneillään, että äijät kiskovat t-paitansa puoliväliin yläkroppaansa ja kulkevat napa paljaina muina miehinä kaupungilla. Etenkin tämä ilmiö on iskostunut lihaviin ja karvaisiin keski-ikäisiin miehiin, joten näky ei varsinaisesti ole ilo silmälle. Tytöistä en osaa sanoa mitään, koska olen varattu mies, enkä katsele muiden katiskoihin. Peltsi saa kertoa paikallisista tytöistä sitten aikanaan.
Mutta, mutta... Valitettavasti kaupungista ei olla saatu otettua aivan kaikkea parasta irti, sillä matkaseurue on kamppaillut melkoisten vatsapeikkojen kanssa viime päivät. Legolas-paralla taitaa olla nuolet loppu, kun kaikkia örkkejä ei ole saatu vatsalaukussa hengiltä ja niinpä eilinen olikin Ollin, Peltsin ja etenkin Sampon kannalta varsin piinallinen ja tuskainen päivä. Suolesta puski vuorotellen chili con carnea ja keitinlientä. Jos suihkusta ei tullut kuumaa vettä, niin anuksesta sitä kyllä virtasi. Näin Sampo ainakin tokaisi. Ollin ja Peltsin oli vielä aamulla määrä lähteä mun ja Esan kanssa tutustumaan Kesäpalatsiin, mutta aamupäivän aikana molempien vatsa alkoi märehtiä siihen malliin, että punkka kutsui kumpaistakin matkamiestä. Edellisenä päivänä oli kuitenkin käyty ostamassa mömmöjä paikallisesta apteekista, joten Rauno Repomiehen sanoin: lääkitys oli kerrankin kunnossa. Tämän vuoksi Esa ja mä, hetken aikaa tuumailtuamme, jätimme kovan onnen kolmikon kassulle ja päätimme lähteä kävellen parin kilometrin päähän eräälle Temppelialueelle. Lama Temple olikin hieno (joskin melko pieni) paikka, mutta viisituntisen ekskursion kuluessa aikaa kului enemmän ruokailuun ja kaupoissa pyörimiseen. Tosin molempia toimia suoritettiin melko huonolla menestyksellä.

Ruokailut ovatkin olleet täällä varsin hupaisia kokemuksia. Tähän mennessä ei olla taidettu kertaakaan saada sitä, mitä ollaan tilattu; aina jotain on jäänyt puuttumaan, joku on jäänyt ilman ruokaa tai ruoka on ollut vääränlaista. Vain harvat tarjoilijat täällä puhuvat englantia, joten informaatio ei täysin välity aina halutulla tavalla. Myöskään kuvien perusteella ruokalajin valitseminen ei aina toimi, tästä hyvänä esimerkkinä Ollin eteen tuotu sian suoli. Jossain ravintoloissa on myös englanninkieliset menuut (yleensä tasan yksi kappale), mutta käännökset ovat usein varsin erikoisia ja repeilyä aiheuttavia. Esimerkiksi ruokalaji nimeltä ”Face Movie” ei mua ja Esaa oikein puhutellut... Jos joku tietää, niin kertokaa ihmeessä.

Vatsataudin takia me ei olla pariin päivään ihan hirveästi saatu porukan kesken mainittavia urotekoja aikaan, joista voisi jälkipolville tai edes teille lukijoille kertoa. Puheenaiheet käsittelevät suuremmalta osaksi ulosteen koostumuksen muotoa tai laatua. Tai molempia. Näistä aiheista onkin viime aikoina riittänyt juttua oikein kivasti. Me ollaan jopa kehitetty oma Peikkoasteikko, skaalalla ykkösestä vitoseen. Vitonen tarkoittaa tavaran ulostulemista räjähtävällä voimakkuudella likipitäen kaikista mahdollisista aukoista, kun ykkönen taas luonnollisesti tarpeiden toimittamista vailla oireita - leppoisasti ja mukavasti. Tällä hetkellä porukan keskiarvo liikkuu kakkosen ja kolmosen välimaastossa, joskin äkillisiä (jossain tapauksissa jopa väkivaltaisen brutaaleja) siirtymisiä korkeampiin arvoihin esiintyy ajoittain. On oikeastaan melko vaikea sanoa, mistä johtuu, että me kaikki tulimme kipeiksi juuri täällä Kiinassa. Ruoka on ollut hyvää ja kypsää, me ollaan kiinnitetty huomiota hygieniaan ja vältetty hämyisiä ruokapaikkoja. Bakteerikanta lienee vaan niin erilainen verrattuna kotisuomeen, että juuri Kiinan rajavyöhykkeen ylittäminen laukaisi viritteillä olleen paskapommin.

Tänään seurueen kaikki viisi jäsentä olivat kuitenkin rivivahvuudessa ja vietimme päivän todella tehokkaasti heiluen kaupungilla kaikkiaan melkein 11 tuntia ja tutustuttiin mm. Kiellettyyn Kaupunkiin, Taivaallisen Rauhan aukioon sekä ydinkestustan kauppoihin. Seurue oli kuitenkin vatsataudin jälkeen niin huonossa hapessa, että suurimmalla osalla oli tarve syödä jotain turvallista ja suolaisen rasvaista. Niinpä sitä suunnattiin McDonaldsiin. Joo, joo. Tiedän mitä te aattelette: Vaan tyhmät länsimaalaiset menee Kiinassa mäkkiin. Mutta maistui kyllä todella hyvälle! Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan päivällinen kiskottiin napaan Pizza Hutissa, kun sellainen kerran sattui löytymään. (Hanna, koita kestää. Muista verenpaine! Tää oli pakkorako, eikä ollut mun idea!) Kyllä me ollaan koko reissu syöty terveellisesti ja paikallisia ruokia, mutta vatsapeikkojen vuoksi täytyi saada jotain sellaista mikä varmasti pysyy alhaalla. Lisäksi vatsataudin vuoksi useammalle kuin yhdelle reissaajalla on muodostunut jonkinasteisia angesteja tiettyjä täkäläisiä ruoka-aineksia kohtaan. Esimerkiksi henkilökohtaisesti en usko enää koskaan pystyväni syömään maustettuja nuudeleita. Nousee lusikallinen oksennusta kurkkuun jo pelkästä ajatuksestakin. Tänpäiväinen oli siis massiivinen poikkeus, sillä pikaruokaloissa ei olla reissun aikana syöty kuin kerran Moskovassa. Loppureissu sujunee tiukasti paikallisten ruokien parissa. Muun muassa Pekingin ankkaa on määrä kokeilla jo huomenna.

Sairastelu on vaikuttanut meidän matkasuunnitelmiin siten, että Pekingistä lähtöä on siirretty ainakin lauantaihin. Shanghaihin meneminen on nyt Matti Nykäsen sanoin ikään kuin fifty-sixty. Täällä Pekingissä on vielä niin paljon nähtävää, että turha kiirehtiä pois.

Tänään saatiin muuten viimein hommattua postikortteja. Huomenna olisi tarkoitus saada läpyskät postiin, joten ehkä tervehdykset saavuttavat teidät jo ennen kuin me ollaan takaisin Suomessa. Jostain syystä täältä oli erittäin vaikea löytää kortteja. Siinä missä Euroopassa tai Jenkeissä turistikortteja myydään jokaisessa kulmapuodissa, niin täällä niitä saa toden teolla metsästää. Kommunistit haluaa kai vahtia kaikkea mitä lähtee maan rajojen ulkopuolelle.

Nyt ollaan kämpillä, jalat rakoilla kaikesta kävelemisestä. Peltsi sai pari tuntia sitten tiedon olevansa tätä nykyä eno ja tarjosi meille kaikille oluet. Onnea Peltsi! (Ja Peltsin sisko.) Fiilis on kaupungilla heilumisen jälkeen urheilutermein ”väsynyt, mutta onnellinen”. Tuskin tässä hirveän kauaa jaksetaan pysyä valveilla ennekuin uni kietoo pehmeät käsivartensa väsyneiden matkalaisten ympärille.

Ai niin, virallinen reissubiisi on valittu. Meillä oli kolme vuotta sitten Jenkeissä reissubiisinä itseoikeutetusti PMMP:n Matkalaulu. Melkein jo luulin, ettei sitä voi ylittää, mutta onnistuipas! Tommy, Mä Elän Vieläkin on nyt hurmannut kaiki muut matkaajatkin ja aina kun winamp avataan, ei avausbiisistä ole epäselvyyttä. Great Success!

Nyt mä taidan alkaa kirjoitella niitä kortteja. Tai, no, ehkä mä käväsen sitä ennen tossa hostellin ”baarissa”...

P.S. Blogiin ei ole ilmestynyt kuvia kun tämä Kiinan IhmeInternet on niin €&%"¤# hidas ja vammainen. Tilanne korjataan kun pystytään. Pahoittelut sillä välin...

18.8.09 klo 19.25, Peking, Sampo

Ni hao! Pekingissä ollaan ja meininki senkun ihmeellistynee. Me taisimme kaikki odottaa, osittain muiden kohtaamiemme reissaajienkin kertomusten perusteella, että Peking olisi vähän niinkuin Moskova: suuri, ruuhkainen, likaisenharmaa, vähän ahdistava ja ulkomaiselle vaikeasti navigoitava. Vain kaksi ensimmäistä adjektiivia pitävät paikkansa. Kuten Peltsi kertoi, porukkaa on liikkeellä ennennäkemättömän järkyttävät määrät ja etäisyydet ovat aikamoiset, mutta muuten meno on ihan erilaista.

Moskovahan on tavallaan jo loppuunkäsiteltyä kauraa, mutta kerrottakoon nyt vielä yksi pikku anekdootti paikasta, koska siihen on loistokas aasinsilta. Me oltiin yhtenä päivänä metromatkalla hoitamaan ylihintaista rekisteröitymistä, jonka jokaisen turistin on tavalla tai toisella tehtävä. Meidän piti vaihtaa metrolinjaa asemalla, jolla kolme linjaa ristesivät. Normaali ihminen luulisi, että kun hyppää punaiselta linjalta ulos, laiturilla olisi jonkinlainen viitoitus siniselle linjalle, mutta näimme viittoja vain keltaiselle. Kohtalon oikusta olin juuri puhelimessa Tiian kanssa, joka sanoi ”joo, teidän pitää mennä ensin sen kolmannen linjan laiturin kautta”. Eli meidän olisi pitänyt vain jotenkin tietää, että meidän tuli seurata ensin vääriä kylttejä löytääksemme tiemme oikealle linjalle. Niin, ja Moskovassa ei juuri millään asemilla lue missään laiturialueella, mikä asema on kyseesä, mikä hankaloittaa huomattavasti oikealla asemalla jäämistä.

Tämän jälkeen Pekingin metron uudenkarheus ja varsinkin selkeys on jotain, millaista en ole nähnyt missään muualla. Tekstit sekä kuulutukset ovat kaikkialla kiinan lisäksi myös englanniksi, vaunuissa (jotka ovat muuten ilmastoituja) on linjakarttojen ohessa valotsydeemit, jotka indikoivat kulloisenkinhetkistä olinpaikkaa, ja kaikkialla on niin paljon kylttejä osoittamassa suuntia, että vain idiootti eksyisi näihin paikkoihin. Kun tulee laiturille, mistä menee junia kahteen eri suuntaan, raiteiden vieressä lukee aina, mihin ilmansuuntaan kyseinen juna on menossa. Niin, ja henkilökohtainen suosikkini. Kaikki Pariisissa reissanneethan varmasti tietävät, miten ärsyttävää on, kun varsinkin isoilla asemilla on kymmenen eri uloskäyntiä jotka on nimetty vain kadun mukaan, eikä koskaan voi tietää, mistä tarkalleen tulee ulos ja ulkona pitää usein eksyneenä vähintäänkin vaihtaa kadunpuoliskoa koska on tullut väärästä paikasta ulos. Pekingissä on laiturilla sekä aseman aulassa selkeät kartat, joihin on merkitty, ajatelkaa, uloskäynnit KIRJAIMILLA! Kun tulimme metrolla ekaa kertaa hostellin kulmille, meidän piti vaan tietää mihin suuntaan haluamme lähteä ulos tultuamme, ja karttaa vilkaistuamme yksinkertaisesti seurata kylttejä, jotka osoittivat tietä uloskäynnille D. Miten typeriä eurooppalaiset ovat, kun tällaisia juttuja ei olla saatu vieläkään aikaan? Tämä Pekingin metroelämys on ollut jotakuinkin yhtä valaiseva kuin jenkkien huikean selkeästi viitoitettu valtatieverkosto.

Muutenkin Peking on ollut kaikessa moderniudessaan suuri yllätys. Kaikkialla näkyy olevan kovin siistiä, talot sekä autot ovat pääosin uusia, porukka päristelee, tai pikemminkin liitää ääneti sähkömopoillaan, 12-kaistaisen pääkadun asvaltti on niin hiljainen että ohiviilettävästä liikenteestä kuuluu vain tasaista huminaa... sen näkee kyllä hyvin selvästi, että täällä on tehty todella rankkaa remonttia viimevuotisia olympialaisia varten, meininki on varmaan ollut aika erilaista viisikin vuotta sitten. Taisin mm. lukea jostain, että kaksi kaupungin viidestä metrolinjasta rakennettiin vartavasten viime kesäksi. Oma majapaikkamme sijaitsee onneksi rähjäisellä hutong-kujalla, missä on vähän enemmän paikallista, maanläheisempää tunnelmaa.

No joo, mennäänpä päivän tapahtumiin. Meidän liikkeellelähtömme oli aamulla taas tavanomaisen tehokas, jotkut meistä nimittäin nukkuivat melko pitkään ja säätämisten jälkeen päädyimme aamupalalle, tai oikeastaan lounaalle, klo 13. Tilasimme taas kaikenlaista hassua, tosin tällä kertaa meillä oli myös englanninkieliset menyyt, jotka auttoivat meitä välttämään suolistot lautasillamme. Hupia tuotti lähinnä nuori tarjoilijapoikanen, joka mm. ei suostunut myymään vähemmän nälkäiselle Peltsille pelkkiä nuudeleita, vaan pudisteli päätään hymyillen: ”noo, noo, noo”. Ei sitten.

Syöpöttelyn jälkeen hipsimme, emme suinkaan nähtävyyksien äärelle, vaan kaupungin megalomaaniseen halpis”tavarataloon” Silk Streetille shoppailemaan. Tännehän on tultu rinkat puolillaan poisheitettäviä vanhoja vaatteita vain sitä varten, että Kiinassa voisi vaihtaa sisältöä uudempaan. Silk Street osoittautui monikerroksiseksi megalomaaniseksi kompleksiksi, jonka sisällä myydään hirveästi kaikenlaista tavaraa elektroniikasta koruihin ja varsinkin ”merkki”vaatteisiin, joita agressiiviset myyjät tyrkyttävät välillä rajuinkin ottein vetämällä länsimaalaisen miljonäärin väkisin kauppaamiensa tavaroiden ääreen. Ahdistuneen alkushokin jälkeen pääsimme ihan hyvään vauhtiin, ja ainakin itseni suureksi yllätykseksi erityisesti Ollista kuoriutui käsittämättömän kovapintainen kauppamies. Mies löytyi tämän tästä pudistelemasta päätään ja toteamassa kovaan ääneen ”noo, what is this price? I got this same shirt for 25 yuan upstairs! What is the real price? Why are you lying? Come on!” ja niin edelleen. Viimeistään poispäin kävely pudotti hintoja ihan mukavasti, ja itse ainakin hyödynsin toistuvasti Ollin valmiiksi laskemia hintoja ostoksia tehdessäni. Myyjät tietysti näyttivät aina nyrpeää naamaa ja antoivat ymmärtää meidän maksaneen liian vähän, tyyliin Jannen ostaessa jotain kovan tinkimisen jälkeen: -myyjä: ”There you go, are you happy?” Janne: ”Yes. Are you? Johon myyjä, naama mutrulla: ”No.” Villisti veikkaamme paikallisten maksavan näistä kamppeista vielä hiukan vähemmän kuin mitä me saimme tingittyä, mutta ei kukaan meistä kokenut tulleensa pahasti ryöstetyksi paitojen irrotessa kolmella eurolla.

Vietimme kompleksissa lopulta useita tunteja ja saimme tehtyä monensorttisia hankintoja, mutta kaikki paikalliset nähtävyydet ovat edelleen näkemättä. Ne jäävät nyt seuraaville päiville. Mietimme edelleen, lähdemmekö täältä perjantaina vai lauantaina, mutta suunta alkaa olla selvä: koska olemme jo Pekingissä ja matka on ajallisesti vasta puolivälissä, taidamme koukata Qingdaoon Shanghain kautta. Mutta tästä lisää myöhemmin. Pian meitä kutsuu paikallinen yöelämä, joten huominenkin liikkeellelähtö saattaa viedä tovin jos toisenkin...

18.8.2009, klo 00.30, Pekingissä, Peltsi

Helou. Ollaan Kiinassa! Täällä on aika paljon hassun näkösiä ihmisiä ja ne puhuu hitosti omituista kieltä. Tää vaikuttaa aivan selvästi jumalattoman kokoselta China Townilta. Kuten Esa yllä, minäkin aion suorittaa aikadilataatiosiirtymän ja raportoida ensin edesmenneistä tapahtumista.

Lähdettyämme Terelj-kansallispuistosta aamulla, vietimmme loppupäivän hieman soikeissa tunnelmissa (suomeksi ”väsyneissä”), kiertelimme hieman Ulan Batoria, ostimme pientä krääsää, mutta lähinnä valmistauduimme seuraavan aamun junamatkaan Kiinan puolelle. Ulan Batorissa ei loppuenlopuksi oo kamalasti nähtävää, vaikka onkin miljoonakaupunki. Tosin rento ja mukava sellainen.

Aamulla heilahdimme junaan, joka oli yllättäen kiinalainen. Tehtyämme hieman vertailuja totesimme maksaneemme noin puolet liikaa lipuista mutta pääasia että saatiin paikat junaan. Koittivat väittää että niitä on vaikea saada jnejnejne. No, junaan kuitenkin päästiin ja matka pääsi jatkumaan.

Junissa on sellainen systeemi, että jokaisessa maassa käytetään aina kyseisen maan ravintolavaunua. Eli aina rajalla vaihdetaan vaunu toiseen. Joten valikoimat ja hinnat ja kaikki muukin vaihtuu samalla. Tällä kertaa oli siis vuorossa mongolialainen ravintolavaunu, mikä oli erittäin tehokas kaikessa. Ongelmaksi ainoastaan muodostui se, että ehdimme sanoa ehkä viisi sanaa kun edessämme oli jo kolmen lajin päivällinen oluilla höystettynä. Jotta tapahtumasta jäisi todistusaineistoa, kerron nyt rakkaalle blogillemme että allekirjoittanut yritti hidastaa muita, jotta olisi ehditty kysyä hintoja ensin, mutta nälkä vei voiton. Tietäähän sen mitä siitä sitten tuli... Ruoka oli hyvää, olut maistui ja lasku oli käsittämätön. Loppuenlopuksi päädyimme maksamaan noin parikymmentä euroa vähemmän mitä pyydettiin (maksettiin noin 75e), joten homma oli täydellistä kusetusta millä yritettiin vaan vetää mahdollisimman paljon rahaa tyhmiltä turisteilta. No, eihän tuohon hintaan nyt kuollut mutta enitenhän näissä ärsyttää se kusetus.

Kiinan puolella meininki oli jotenkin täysin erilaista heti. Kaikki (kiinalaiset virkailijat) olivat erittäin ystävällisiä, uusi O-P:mme olisi varmasti jopa vitsaillut meidän kanssa jos olisi löytynyt yhteinen kieli. Ainoa valopilkku junan Mongolian työntekijöissä oli passeja kysynyt naisvirkailija, joka heti ensimmäiseksi veti käden lippaan avatessaan hyttimme oven! Kiinan rajaviranomaiset olivat mukavia, tehokkaita ja ystävällisiä. Jäi erittäin hyvä ensivaikutelma tästä isosta maasta.

Koska Mongoliassa ja Kiinassa on eri raideleveydet (mistähän ihmeestä sekin taas johtuu, Mongoliahan käsittääkseni erosi Kiinasta joskus vuonna papu), junaan piti vaihtaa eri pyörät alle rajalla. Tätä varten juna ajettiin vuoren kokoiseen halliin, nostettiin kokonaan ilmaan ja pyörät yksinkertaisesti pyöritettiin alta pois ja uudet tilalle. Katsotaan jos tästä saisi jotain kuvia oheen. Oli varsin härö kokemus...

Mutta anyway. Kiinaan saavuttiin, ja Pekingiin pysähdyttiin. Ja hitto vie tää kaupunki on mahtava! Täällä alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että ehkä niitä kiinalaisia onkin muutama enemmän kuin suomalaisia: kaikki paikat ovat täynnä ihmisiä, kaikki paikat ovat isoja ja kaikkia paikkoja on monta. Lisäksi hikeä löytyy paljon; kosteusprosentti tuntuu olevan yli pari pykälää yli sadan ja lämpöä kolmisenkymmentä astetta. No, lämpöä tosin taisi olla kymmenen astetta enemmän kuukausi sitten vielä.

Kesti jonkin aikaa paikallistaa meidän Sweet Garden House -hostelli, joka sitten osottautui varsin mainioksi paikaksi. Mikään täällä ei maksa paljoa. Ensi töiksemme pistimme pyykkikoneen pyörimään ja lähdimme läheiseen ravinteliin syömään. Janne tosin jäi sänkyyn, oli Jannen vuoro taistella mahapeikkoja vastaan. Itse taidan olla nyt ainoa jolla ei ole ollut mitään ongelmia. Mutta. Ravintolassa oli sattumalta jopa kuvia annosten yhteydessä, joten tilaaminen oli ”helppoa”. Jokainen tilasi mielestään parhaimman näköisen annoksen, ja lopputulos olikin sitten varsin hämmentävä: Esa sai maksaa, allekirjoittanut ja Sampo hyvää lihajuttua ja Olli jotain sitkeää ja niljakasta. Kaikkien muiden annoksen menivät suhteellisen hyvin alas, mutta Olli osoitti pieniä ongelmia mättönsä suhteen. Jälkeenpäin saimme selville syyn: näytimme menusta ottamaamme kuvaa hostellin työntekijälle, joka ilmoitti ruoan olleen sian suolta. Että näin. Pitihän sekin kokea.

Loppupäivä vietettiin säätäen erinäisiä nettiin liittyviä asioita (kyllä, maa sensuroi niin Facebookin, YouTuben kuin blogspotinkin, missä tämä blogimme sijaitsee). Itse parhaillani yritän säätää erilaisia vippaskonsteja, miten kyseisille sivustoilla pääsisi estoista huolimatta (avainsanat: tor, proxy, vpn), mutta mikään ei ole onnistunut vielä. No ei säätämiseen koko loppupäivää mennyt, illalla nähtiin kaupungilla vanha Dallas-tuttumme Esan serkku Vesa, joka sattumalta osui taas matkareittimme varrella olevaan kaupunkiin. On tää maailma ihmeellinen paikka. Käytiin parilla oluella ja nyt porukka on nukkumassa keräten voimia huomiseen shoppailu+kiertely+eksyminen -päivään. Siirryn itsekin unten maille. Hyviä öitä, huomenna Pekingin ankkaa!

16.8.2009, klo 23.50, junassa Mongolian ja Kiinan rajalla, Esa

Matka on siis jo jatkunut Kiinan puolelle - ainakin luultavasti, sillä istumme edelleen junassa rajan läheisyydessä. Juna on tällä hetkellä suuressa hallissa, jossa siihen vaihdetaan telat Kiinan erilaisen raideleveyden takia. Rajanylityksestä ja junamatkasta saa kuitenkin joku muu kirjoittaa, sillä aion vielä palata Mongolian tapahtumiin..
Luonnonpuisto, jossa yhden yön vietimme, oli todella hieno paikka kuten Olli jo totesikin. En siis aio sen enempää paneutua maisemien kuvailuun, vaan kerron ikimuistoisesta illasta nuotion äärellä. Päivän aktiviteettien jälkeen illallinen maistui paremmin kuin hyvin (ainakin itselleni), jonka pääsimme viettämään iltaa kotikopramme läheisyyteen sytyttämämme nuotion äärelle. Nuotion sytyttäminen oli varsin mielenkiintoinen operaatio ilman kunnollisia välineitä, mutta Janne sai kuin saikin puolimärät puuklapit palamaan iloisesti. Tunnelma oli muutenkin erinomainen, sillä aiemmin kauppareissulle lähettämämme paikallinen mongolikundi oli hetkeä aiemmin palannut reissultaan auto täynnä tilaamiamme kallisarvoisia ja mieltä virvoittavia tuotteita.

Koska meidän bileet on aina kylän parhaat, nuotiopiiriimme liittyi pian amerikkalainen pariskunta, joka oli matkalla kotiin Japanissa vietetyn vuoden jälkeen. Jenkkien jälkeen seuraamme liittyi vielä kaksi saksalaisprinsessaa, jotka olivat aiemmin epäilleet ulkoilman olevan liian kylmä heidän herkille hipiöilleen. Menossa mukana oli myös eräs Manchesterin seudulta tuleva kaveri, siis se sama joka seuraavana päivänä juuttui samaiselle kalliolle, mille osa meidänkin porukasta syystä tai toisesta kiipesi. Itse välttelen kaikenlaisia kallioita, rotkoja, syövereitä ja muita vaarallisia paikkoja.

Mutta asiaan. Meininki oli hauska ja meno kiihtyi illan vanhetessa hyvän huumorin ja hommaamiemme virvokkeiden ansiosta. Naurua riitti ja keskustelu liikkui milloin milläkin elämänalueella. Saksalaisprinsessat olisivat kovasti toivoneet Jannen räppäävän heille, mutta jostain syystä hiphopmiehemme ei pyyntöön suostunut. Puitteet illanvietolle olivat aivan uskomattoman upeat sillä yllämme loisti ennennäkemättömän kirkas tähtitaivas. Itse en ole moista nähnyt muualla kuin ehkä Lapissa. Lapissa on vaan se ongelma, että silloin kun tähdet näkyvät parhaten,eli talvella, on ulkona niin kylmä että siellä ei voi olla. Kansallispuistossa ilma oli viileä, mutta ei kuitenkaan niin kylmä että se olisi pakottanut matkalaiset kopran lämpöön liian aikaisin. Lisähupia iltaan toivat muutamien metrien päässä käyskennelleet lehmät, hevoset ja vuohet. Kun paikalla on eläimiä on siellä myös niiden jätöksiä, eli paskaa. Toinen saksalaisista päätti sitten työntää pimeässä kätensä lehmänläjään..hheheh, nauratti vähän.

Aamun valjettua isäntämme olivat kiikuttaneet kopramme edustalle aamiastarvikkeita. Pienellä pöydällä oli leipää, hyvää hilloa sekä teetä. Popsimme leipää innolla (paitsi Sampo, en tiedä miksi) ja aloimme vähitellen valmistautua paluuseen Ulan Batoriin. Seuraamme liittyi jälleen edellisillan amerikkalaiset, joiden kanssa vaihdoimme yhteystietoja – mukavaa porukkaa.

Vaikka Terelj-kansallispuisto on vain noin tunnin ajomatkan päässä Ulan Batorista, tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa. Aivan upea paikka jälleen kerran! Jos Mongoliaan päädytte, niin käykääpä katsastamassa kyseinen paikka.

15.8. klo 13.34, Ulan Bator, Olli

Kerronpa vielä hieman eilisestä päivästä. Eilen lähdimme aamulla vuorokauden mittaiselle retkelle puolentoista tunnin ajomatkan päähän tutustumaan hieman Mongoliaan pääkaupungin ulkopuolella. Pääsimme jälleen majoittumaan copraan (jurttaan), joka tuli tutuksi jo Baikalilla. Meidän kanssa samaan aikaan lähti myös kuusi muuta matkaajaa. Yhteen copraan mahtuu viisi ihmistä, joten yritimme saada itsellemme oman copran. Niinpä kysyinkin muilta reissaajilta sujuvasti ”Is it okay with you guys if we take this copra?” Se oli kaikille ok ja asia hoitui sujuvasti. Sampo ja muut repesivät kuitenkin nauramaan ihan kuin olisin sanonut jotain hauskaa. Kesti hetken ennen kuin tajusin mikä oli mennyt pieleen. Mutta tuli siis todistettua, että copra on täysin universaali ja toimiva sana!

Majapaikkamme ympärillä oli joka puolella paljon houkuttelevan näköisiä korkeita kallioita, ja ruokaa odotellessamme ehdimmekin käydä kiipeilemässä lähimmät nyppylät. Yhdessä kalliossa oli myös hauska luola, jota kävimme myös tutkimassa onkaloissa piileviä hämähäkkejä ja käärmeitä uhmaten. Sampo ja Janne onnistuivat jo jäädä jumiinkin erään kallion päälle, kun eivät uskaltaneet tulla alas. Itse aavistin sen jo ylöpäin mennessä, että alastulo voi olla melko haastava. Lopulta uhkarohkeat vuorikiipeilijämme saatiin kuitenkin pelastettua minun ja Peltsin avustuksella. Tänään kävimme pelastamassa samasta paikasta myös erään brittituristin. Illemmalla ehdimme käydä valloittamassa myös hieman kauempana sijainneet korkeammat huiput. Päiväohjelmaan mahtui myös parin tunnin ratsastus paikallisilla, melko väsyneillä ja lauhkeilla hevosilla. Monelle meistä se oli ensimmäinen kerta ja erittäin hauska kokemus. Nyt on kyllä paikat hieman kipeänä, kenellä mistäkin kohtaa. Lähtiessä hepat eivät meinanneet kovin hyvin totella ja ne suostuivat oikeastaan etenemään ainoastaan oppaan kepin tullessa tarpeeksi lähelle. Vähitellen yheistyö heppojen kanssa rupesi kuitenkin sujumaan ja hevosen liikkeisiin pystyi oikeasti vaikuttamaan. Takaspäin tullessa meno olikin jo aivan erinäköistä, osittain johtuen myös siitä, että hevoset olivat paljon innokkaampia liikkumaan kotiin päin kuin sieltä poispäin.

Mutta annetaanpas seuraavan blogaajan saa kertoa enemmän erämaaekskursion tapahtumista.

13.8. klo 23.24, Ulan Bator, Olli

Juu, pakko kertoa vähän enemmän meiän hostellin isännästä. Toinen lause minkä ukkeli sanoi oli, ”I love you guys!”. Sen jälkeen meno vain kiihtyi, ja melko legendaarisen oloisia kommentteja tuli useampiakin. Esitellessään kotikaupunkiaan meille kartalla, mahtui joukkoon mm. seuraavanlaisia letkautuksia: ”This road here is called Peace Avenue. Only, there is no peace! Lots of pickpockets there!” ”Many locals invite you to their house and offer you free beer. If you drink it, you'll wake up next morning half-naked on the street – and that's when you're problems really start!” ”Mongolians can drive really good – they just don't know how to stop the car!” Hyviä ohjeita siis tuli kasapäin. :) Mutta oikeastikin henkilökunta täällä UB Guest Housessa on todella ystävällistä ja avuliasta. He mm. hommasivat meille junaliput täältä Pekingiin. Luultavasti maksoimme aika paljon ylimääräistä, mutta säästyimmepähän paljolta säätämiseltä, joten ei haittaa. Pakko mainita tästä hostellista vielä sen verran, että meitä on täällä nyt vissiin yhteensä 9 tai 11 suomalaista samaan aikaan! Melko häröä, ollaan kuitenki suhteellisen kaukana kotosuomesta...

Itse paikasta, eli Ulan Batorista, ensivaikutelma on ollut melko positivinen. Tiedossa oli etukäteen, että ollaan tulossa melko köyhään paikkaan. Kaupunki onkin melko alkeellisen oloinen. Uudenkarheita lasitettuja pilvenpiirtäjiäkin kuitenkin löytyy, ja todella paljon on rakenteilla uusia asuinkerrostaloja. Todennäköisesti parinkymmenen vuoden päästä kaupunki on muuttunut hyvin paljon. Ihmiset ovat ystävällisiä, ja yllättävää kyllä lähes kaikki myyjät ja tarjoilijat ovat osanneet ainakin jonkin verran englantia. Toisin kuin Venäjällä. Se on tietysti helpottanut asioimista täällä. Ruoka on ollut halpaa ja hyvää. Ja mikä parasta, annoskoot ovat moninkertaistuneet rajanylityksen jälkeen.

Käytiin tänään päivällä Natural History Museumissa, olemmehan joukko kulttuurinjanoisia sivistyneitä nuoria miehiä. Yksi huone oli varattu dinosaurusten fossiileille, ja se olikin todella mielenkiintoinen paikka. Lopuissa huoneissa kolmikerroksisessa rakennuksessa oli lähinnä erilaisia täytettyjä eläimiä, kasveja ja kiviä. Täytyy myöntää, että kivet, koppakuoriaiset, kuvat kärpässienistä ja täytetyt hirvet sekä muut ”harvinaiset” eläimet eivät jaksaneet kauhean pitkään kiinnostaa. Itselläni asiaan vaikutti kyllä myös koko päivän kestänyt päänsärky sekä huono olo. Luultavasti johtuu auringonpistoksesta, täällä on nimittäin ollut todella lämmintä, eikä meidän nestetankkaus ole ollut läheskään riittävä. Illalla käytiin myös ihmettelemässä läheistä luostaria, joka olikin ihan mielenkiintoinen paikka. Opasvihkosen mukaan luostarissa oli myös yliopisto. Voisi olla hyvä vaihtoehto vaihtovuodelle. ;)

Illalla syömään mentäessä jouduin toteamaan ”demokratian” huonon puolen. Itse olisin nimittäin halunnut mennä johonkin kunnon raflaan syömään jotain hyvää ruokaa, äänestyksen tuloksena kuitenkin ostimme paikallisesta subway-kopiosta tunkkaiset patongit ja menimme hostellihuoneeseen syömään. Tällä ratkaisulla säästimme kokonaisen euron mieheen. Nyt sitten vain odotellaan milloin iskee ruokamyrkytys ja ripuli. No, myönnettäköön että patongit olivat kyllä ihan hyvän makuisia, ja asia jaksoikin lopulta harmittaa noin puolen tunnin ajan.

13.8. klo 00.30. Ulan Bator, Janne, Hostellin sohva.

Tärkeintä on se että yrittää, sanoi Stalin.

Iltaa arvoisa lukijakunta! Eilen oli hieno päivä! Tosin aamulla se ei todellakaan vaikuttanut siltä. Kun hillittömän munaravin, onnekaiden sattumusten ja matkalaisten neuvokkuuden ansioista oltiin kuitenkin selvitty oikeaan bussiin, oli loppupäivä silkkaa euforiaa. Tai ainakin melkein. Eräs tähän vaikuttanut seikka oli se, että Venäjä jäi viimein taakse! On pakko todeta kuitenkin sen verran, että vaikka niin omien kuin muiden blogaajien (etenkin Sampon!) kautta voisi saada sen kuvan, että tunnen kyltymätöntä antipatiaa Venäjää kohtaan, niin se ei pidä paikkaansa. Olin alusta saakka tietoinen siitä, että Uralin itäpuolella asuvat ihmiset ovat tyystin eri puusta veistetty kuin läntiset maamiehensä. Täällä päin ”mualimoo” missä viime päivät olemme vaikuttaneet ihmiset ovat kohteliaita, avuliaita ja ystävällisiä. Eivät millään tavalla niitä ylimielisiä epäihmisiä, joihin me suomalaiset törmäämme Helsingin keskustassa, laskettelurinteissä ja Itä-Suomen kesämökkimaisemissa.

Jaa mitä tuo alaotsikko sitten tarkoitti, pohditte varmaan. Well, tällä reisulla aivan kaikki ei ole mennyt täysin niin kuin olemme ajatelleet, vaikka tosin on myönnettävä, että suhteellisen jouhevasti ja ongelmitta kuitenkin. Monet asiat ovat kuitenkin jäänet vain yrityksen asteelle. Jostain kumman syystä olemme yleisen sekoilun, pieruhuumorin (ja käytännön) sekä käsittämättömän huonojen juttujemme ohessa ainakin kerran kyenneet keskustelemaan aikuismaisesti ja vakavasti. Erityisesti Stalinista, tuosta vekkulista velikullasta on riittänyt jutun aihetta moneen tilanteeseen. Milloin on naureskeltu tai pyöritetty päätä suuren johtajan absurdeille suunnitelmille, joista onneksi suurin osa jäi totetutumatta, mutta myös niille jotka valitettavasti ovat osa historiankirjoitusta. Stalin-setä oli nähkääs kova poika yrittämään ja sillä tavalla saa paljon aikaan. Niinpä mekin olemme ottaneet saman ideologian käyttöön. Ei, meillä ei ole aikomuksia tappaa yli 20 miljoonaa venäjän kansalaista, vaan myös me, kuten Stalin, yritämme olla aikaansaavia. Esimerkiksi: pari päivää sitten enemmän tai vähemmän jokaisella matkaajalla oli pakki täysin sekaisin. Koko päivä oli vuorotellen istuttu pihahuussin reiän yläpuolella jossa kärpäset ja leppoissa schaissen tuoksu estävät tuokion muuttumisen tylsäksi, vaikkei sattuisikaan luettavaa mukaan. Siinä vaiheessa jos reikähuussin sijasta matkan varrelle sattuu osumaan bajamaja tai vaikka vessa oikeine pönttöineen, on tilannetta ehdottomasti käytettävä hyväksi, vaikkei olisikaan akuuttia tarvetta ns. tulostaa. Sillä tärkeintähän on, että yrittää! Samoin, jos joku asia menee hieman vikaan; Sampon LuHa löytyy Peltsin perseen alta, kaupasta ostettu vesipullo on neljä kuukautta vanhaa ja vielä mineraalivettä, kukaan ei naura ”hyvälle” vitsillesi, et osaa selittää O-P:lle missä Venäjän rautateiden omaisuutta oleva lainaan saatu pyyhe on tai kalakeitosta löytyy kalanpää, älä huoli. Aina ei voi voittaa, mutta tärkeintä on, että yrittää. Tämän oivalsi Josef Stalinkin. Siksipä ihmettelemmekin miksei kukaan ole pystyttänyt Josefin kunniaksi patsaita? Leniniä hehkutetaan kaupungissa kuin kaupungissa, mutta Josef on unohdettu täysin, vaikka sympaattinen karvanaama oli niin aikaansaava ja lempeä kansanpaimen.
Mutta. Bussimatka siis alkoi kohti Mongoliaa. Istuimme bussin takaosaan tarkoituksenamme nukkua niin paljon kuin mahdollista. Valitsimme Ollin kanssa bussin viimeisen penkkirivin. Se oli virhe. Vaikka tie oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Irkutskin alueella ja kuskikin ajoi ilman itsemurhaviettiä, niin silti takaosassa matkustaminen tarkoitti parhaimmillaan noin puolen metrin ilmalentoja parhaissa pompuissa. Hivenen rasittavaa matkantekoa, kun takana on noin tunnin yöunet yöjunan alasängyssä. Tästä huolimatta matkanteko oli silkkaa juhlaa, kun bussi oli ilmastoitu, tilaa oli paljon, eväitä oli melkolailla tarpeeksi ja sylissä hyvä kirja. (Saatana saapuu Moskovaan [ja sinne se on muuten jäänytkin.]) Rajanylitys sujui perinteiseen tyyliin, niin kuin se vaan Venäjällä voi sujua. Aikaa muodollisuuksiin kului noin puolitoista tuntia. Kaikki tuntui aluksi sujuvan yllättävänkin jouhevasti, mutta sitten... Mun ja Ollin väliin sattui osumaan pari puolalaista kanssamatkustajaa. Tämä marssijärjestys oli tullivirkailijalle liikaa ja asian selvittämiseen tuhraantui käsittämättömän paljon aikaa. Venäjän viranomaisille tuntuu olevan kerrassaan ylitsepääsemätöntä käsittää, että samassa bussilastissa saattaa matkustaa ihmisiä, jotka ovat kotoisin Euroopan eri kolkista. Ei hyvää päivää! Myöhemmin kuulimme, että samaiset puolalaiset tytöt olivat kaksi päivää aiemmin joutuneet palaamaan samaiselta raja-asemalta takaisin Ulan Udeen, koska suurlähetystö oli tehnyt virheen heidän viisumeihinsa. En edes pysty kuvittelemaan kuinka megalomaaninen tatti olisi ollut otsassa, jos olisi pitänyt palata neljän tunnin matka takaisin lähtöpisteeseen. Mongolian puolelle saapuminen oli hauska tapaus sekin. Täytimme bussissa rekisteröintikaavakkeen lisäksi terveydentilaamme koskevan selvityksen. Bussin apukuski jakoi kaikille laput siistissä järjestyksessä, joita sitten lähdimme innokkaina täyttämään. Kaavakkeet tuottivat hieman päänvaivaa, sillä niissä mm. kysyttiin etunimeä kahteen kertaan (first name ja given name) muttei sukunimeä lainkaan (family name/last name). No, kuitenkin. Vaikka minulla ja Ollilla oli ilmennyt viime päivien aikana pientä köhää, valehtelimme luonnollisesti olevamme terveitä kuin pukit, jottei maahan pääsy vaikeutuisi. Samaan aikaan Esa huomautti, että hänellä on kahden päivän aikana ruokamyrkytyksen vuoksi esiintynyt kaikki listassa esitetyt oireet (nuha, yskä, kuume, kurkkukipu, nivelkipu, lihassärky ja ripuli) ja mies kyselikin meiltä ironisesti, tuottaisikohan tämä mahdollisesti ongelmia. Olli tuskaili lappunsa täyttämisen kanssa niin pitkään, että apukuski ehti kerätä meiltä muilta lappuset pois ja toimittaa ne eteenpäin. Kun Olli tilanteen huomattuaan havahtui ja lähti viemään lappua miekkoselle, tämä tuhahti vähättelevästi, rypisti Ollin ojentaman lapun palloksi ja heitti sen muitta mutkitta menemään. Niin tärkeä lärpäke se sitten loppujen lopuksi oli.

Mongolian maisemat ovat juuri sitä mitä niiltä odottaa. Vehreitä laaksoja, niittyjä, kukkuloita ja kaukaisia vuoria. Metsiä tai edes puita ei bussin ikkunasta näkynyt missään. Tien varrella ja joskus sen keskellä liikkuu villihevosia, lehmiä, vuohia, jakkeja, koiria ja lampaita, joita autot parhaansa mukaan pyrkivät väistelemään. Näimmepä me myös kuinka eräs ammulauma valtasi paikallisen huoltoaseman marssimalla siistissä jonossa pusikosta sen etupihalle. Autoilijoiden ei auttanut muu kuin peruuttaa ja tehdä eläimille tilaa.

Ulan Bator on sitten tyystin oma lukunsa. Kaupunki on melko ynseä ja harmaa, mutta silti jotenkin tunnelmallinen ja kiehtova. Hostellin avulias henkilökunta varoittaa liikkumasta kaupungilla liian myöhään, sillä keskustan pääkatu, Peace Avenue, ei illan tullen ole kovinkaan rauhanomainen. Kaikki täällä on halpaa, mutta paikallisten mukaan Kiinassa vielä halvempaa, jossa ostokset kannattaa kuulemma suorittaaa. Olemme täällä kuitenkin sunnuntaihin saakka ennen kuin matka jatkuu Pekingiin. Olli saa kertoa kaupungista huomenna lisää, mä lähden nyt nukkumaan! Ne ovatkin luultavasti reissun ensimmäiset oikeasti hyvät yöunet.

P.S. Kalle, ei niitä itänaapureita oikein samalla tavalla viitsinyt kouluttaa kuin pelissä, mutta me opeteltiin kyllä kiilaamaan ne, jotka kehtas kiilata meidät.