12.8. klo 8.00, Sampo, bussissa Ulan Udessa

Meidän kotikylä Khuzir Olkhonilla..

Voi ihme tätä meininkiä! Soitimme eilen ennen Olkhonilta lähtöä Ulan Udeen varataksemme täksi aamuksi bussimatkan Ulan Batoriin. Varaus onnistui ongelmitta, Janne sanoi luuriin että olemme tulossa aamulla ja tyyppi toisessa päässä neuvoi hakemaan liput firman toimistosta ennen bussin lähtöä klo 7.30. Noh, saavuimme aamulla n. klo 6.30 junalla Ulan Udeen ja aivan ensimmäiseksi arvoimme hyvin pitkään, mistä suunnasta kaupungin keskusta löytyisi. Hetken aikaa ilmassa oli lievää pelkoa, että olisimme jääneet vahingossa paikallisella Pasilan asemalla pois ja olisimme kilometrien päässä oikeasta paikasta, eikä siperia-opaskirjasemme (joka on saanut muuten nimekseen Opus Dei) kartta ollut ihan riittävän tarkka vakuuttamaan meitä suunnasta. Riemu olikin sitten suunnaton, kun yhden kulman takaa paljastui tori ja sen laidalla maailman suurin Leninin pää. Enpä ole koskaan näin paljoa ilahtunut kyseisen herran näkemisestä.

No, löysimme hotellin ja pian meille kävi ilmi, että bussifirman toimisto aukeaisi vasta klo 9. Meissä kaikissa herätti hieman ihmetystä, että miten ihmeessä meidän oli muka tarkoitus noutaa liput ennen puoli kahdeksaa? No, ajattelimme kokeilla paikallista bussiasemaa, mistä oletimme bussin lähtevän, ja marssimme sinne tatti otsassa n. kilometrin matkan vain löytääksemme joukon kielitaidottomia taksikuskeja. Yhdeltä saimme sitten tietää Mongolian bussien lähtevän Lenin-aukiolta melkein em. hotellin vierestä. No, puolijuoksua rinkat selässä takaisin ja kuskien kanssa juttusille. Löysimme kaksikin bussia, ja valitsimme niistä paremman näköisen – kuski otti meidät kytiin ilman lippuja, kun maksoimme sille 1000 ruplaa per nenä. Toimiston kautta liput olisivat maksaneet 950r, eli pahasti tappiolle ei menty. Mutta puolentoista tunnin ravaaminen ennen aamukahdeksaa rinkat selässä vieraassa kaupungissa nälkäisinä on ainakin näin parin tunnin yöunien jälkeen kokemus, jota on vaikea suositella kenellekään. Muuten todettakoon, että aamuinen Ulan Ude vaikutti ihan sivistyneeltä ja mielenkiintoiselta paikalta, jossa olisi aikataulujen salliessa ollut ihan hauska pysähtyä yhdeksi yöksi. Mutta moottoritie on kuuma...


Maailman suurin Leninin pää

Nyt ollaan kuitenkin iloisesti matkalla kohti Mongoliaa, tai Mongoloidiaa, kuten tässä porukassa välillä leikkisästi letkautetaan. Venäjän pitäisi jäädä taakse muutaman tunnin päästä, erityisesti Jannen suureksi harmiksi, mies kun on niin kovin tykästynyt tähän maahan. Onhan sitä jo toki nähtykin, reippaasti yli 6000 kilometrin edestä. Tällaiseen matkaan mahtuu yhden maan sisällä aika monensorttista kulttuuria, mihin liittyen voisin turista parista asiasta.

Yksi asia mistä me ei ihan hirveästi olla kirjoitettu, on ruoka. Meitä varoiteltiin kovasti etukäteen vatsapöpöistä ja muista elintarvike-käsi-hygieniajutuista, ja me ollaan oltu välillä melkein liiankin innokkaina läträämässä käsidesin kanssa. Siitä huolimatta Esa oli ilmeisesti epähuomiossa hotkinut jonkinlaisia peikkoja suuhunsa, sillä mies kärsi koko toissapäivän pahoinvoinnista ja nousihan miehelle kuumettakin, joka kuitenkin levolla talttui ja peikot lähtivät paremmille metsästysmaille. Emme tiedä mikä oli syynä moiseen, mutta mahdollisuuksia on itse asiassa useita. Varsinkin Olkhonilla meitä nimittäin vaivasi sellainen ongelma, että melkein kaikki eväät, mitä kaupasta ostimme, osoittautuivat jossain vaiheessa 2-6 kk sitten vanhentuneiksi. Aivan erityisesti tämä koski pullovettä, mutta myös peruseväät eli sipsit ja suklaa olivat toistuvasti vanhoja, kuten myös Ollin ostama homejugurtti. Banaanit olivat ostaessa tuoreita mutta mädäntyivät jotakuinkin yhdessä illassa. Ilmeisesti Olkhonilla ei elintarvikkeet ihan hirveän ripeästi liikehdi, paitsi ehkä ostajien mahassa. Ruokaostoksia ei helpota olematon kielitaitomme, ja vaikka saamme aina jotain ostettua, ei se yleensä ole ihan sitä mitä piti. Esim. kerran kun halusimme ostaa kolmesta olutvaihtoehdosta yhdet pullot kahta sorttia, saimme kaksi pulloa juuri sitä kolmatta, mitä ei haluttu. Muuten kun osaa elekieltä, numerot yhdestä kymppiin ja kolme taikasanaa eli njet, da ja harasoo, pääsee jo yllättävän pitkälle. Nyt pitänee opetella samat mongoliaksi...

Toinen ruokaan liittyvä hämmennyksen aihe on venäläiset ravintola-ateriat. Ainakin omasta mielestäni ruoka on ollut kauttaaltaan jos ei nyt aivan hirvittävän maukasta niin ainakin ihan syötävää, mutta annoskoot ovat poikkeuksetta olleet tällaisille karjuille aivan riittämättömiä. Yleensä pitäisi ostaa samantien tupla-annokset, jotta saisi mahansa täyteen. Irkutskissa ei meinannut millään saada kokonaista pizzaa, kun paikallinen tapa on syödä vain pieniä pizzapaloja eikä kellekään meinannut mennä jakeluun, ettei sellainen meille riitä.

Olkhonilla ruokaa sai onneksi enemmnän, joten ihan nälässä täällä ei ole tarvinnut koko aikaa olla. Sekin on ainakin minua ilahduttanut, että ruoka on ollut monipuolista, varsinkin kun muistelee taannoisen jenkkireissun pizza-burgeri-putkea, joka aiheutti varsinkin reissun loppupuolella jo aika kovaa koti-ikävää. Olkhonillakin oli valitettavan vähän lihaa syötävänä, mutta sitäkin useammin lautasilamme uiskenteli ”Baikal-linen” (heh, heh) erikoisuus Omul-kala. Omulia oli tarjolla poikkeuksetta sekä lounaalla että päivällisellä, ja itse taisin olla meistä ainoa, jolla omulit uivat mahaan asti joka aterialla. Syy muiden nirsouteen ei ollut niinkään kalan maussa (aika vähän sitä makua itse asiassa oli) vaan siinä, että poikien laiskuus vei voiton nälästä: omulin erottaminen ruodoistaan oli välillä tuskallisen työlästä ja aikaavievää puuhaa. Mutta kuten vanha siperialainen sananlasku sanoo, kaksi omulia päivässä pitää lääkärin loitolla. Myönnettäköön, että Irkutstkissa olisi ollut tarjolla vielä omul-pizzaakin, mutta siellä ei kala enää napannut.

Venäjän hämmentävimpiä piirteitä on sen käsittämättömän pitkät etäisyydet. Tuntuu ihan hullulta matkustaa 6000 km saman valtion rajojen sisällä tämän enempää mutkittelematta. Minä ja Esa kirjoittelimme molemmat jo aikaisemmin siperialaisista hökkelikylistä, ja varsinkin Olkhon oli jo todella syrjäisen oloinen paikka, sähkötkin sinne vedettiin vasta vuonna 2002. On aika hurjaa kuvitella, millaista meno mahtaa olla näissä paikoissa talvella, kun lämpötla laskee sinne 35 pakkasasteeseen eivätkä talot ainakaan ulospäin vaikuta mitenkään hirveän lämpöisiltä. Jos Esan ruokamyrkytys olisi ollut pahemmansorttinen tai jos kalliokiipeilymme olisi päättynyt jonkinlaiseen katastrofiin, lähin sairaala ei olisi välttämättä ollut ihan pienen matkan päässä. Yhtenä iltana Venäjän suuruutta pohtiessamme heittäydyimme suorastaan sivistyneiksi, kun aloimme miettiä maan koon vaikutusta sen poliittiseen kehitykseen (tai sen puutteeseen). Voisin hyvin kuvitella, että jossain Itä-Siperialaisessa kylässä porukkaa ei ihan hirveästi kiinnosta, kuka sitä valtikkaa Kremlissä heiluttaa. Olisi hirvittävän mielenkiintoista tietää, millainen meno on ollut esim. Olkhonilla Neuvostoliiton aikaan. Turismia lukuunottamatta voisin melkein kuvitella, ettei hirveän erilainen.

Ihmiset ovat joka tapauksessa olleet lähes poikkeuksetta hirveän ystävällisiä aina siitä asti, kun hyppäsimme junasta Irkutskin asemalla. Meno on Uralin tällä puolen selvästi rennompaa, ja sellainen asia kuin toisen ihmisen huomioon ottaminen, joka oli vielä junamatkalla täysin vieras ajatus useimmille matkustajille, on täällä kovassa huudossa. Yksi mieleenpainuvimpia tyyppejä oli Peltsin mainitsema minibussikuski Vasiliy, jonka kasvoilta hymy ei meinannut millään lähteä pois, vaikka emme tällä kielitaidolla olleetkaan ehkä niitä helpoimpia kuljetettavia. Sitäpaitsi Vasiliyn kalanpääkeitto oli ihan parasta.

Ehdimme eilen tutustua edes vähän paremmin Irkutskiin, joka on sekin selkeästi Moskovaa leppoisampi ja viihtyisämpi paikka. Irkutskissa on paljon ikivanhoja kotoisia puutaloja, juuri sellaisia, joita moderneissa sivistysvaltioissa kuten Suomessa ja Neuvostoliitossa oli aikoinaan tapana repiä alas ja korvata betonilaatikoilla. Kaduilla oli myös jonkin verran vihreyttä havaittavissa, mikä piristää aina tunnelmaa. Tunnelmaa piristi myös paikallinen naiskauneus, kaupunki on nimittäin täynnä mallinmitoissa patsastelevia kaunottaria. Päällimmäinen tunne pizzeriassa asioidessamme oli syvä hämmennys, kun raflan asiakkaina oli meidän lisäksemme yksi mies ja toistakymmentä kaunista neitokaista. Me varatut miehet koitimme tietysti vain etsiä Peltsille sopivaa kumppania, mutta valitettavasti Peltsi ei saanut neitokaisten päitä kääntymään. Minulla on tosin teoria siitä, miksi näin kävi: Peltsi oli nimittäin samana päivänä ajanut sulokkaat, viikon ajan ylähuulen päälle puskeneet viiksenalkunsa pois ja menettänyt samalla yli puolet viehätysvoimastaan. Me muut olimme jopa tarjonneet Lauri-pojalle yhteensä 40 euron palkintoa siitä, että jäntevät haivenet säilyisivät koskemattomina kotiinpaluuseen asti, mutta turhaan. Mies ei selvästi ymmärrä omaa parastaan.

No, bussi pomppii kohti Mongoliaa ja uusia seikkailuja, ja nyt toivotaan vaan että rajan yli päästään ilman suurempia kikkailuja. Omulintuoksuisia terveisiä kaikille!