13.8. klo 00.30. Ulan Bator, Janne, Hostellin sohva.

Tärkeintä on se että yrittää, sanoi Stalin.

Iltaa arvoisa lukijakunta! Eilen oli hieno päivä! Tosin aamulla se ei todellakaan vaikuttanut siltä. Kun hillittömän munaravin, onnekaiden sattumusten ja matkalaisten neuvokkuuden ansioista oltiin kuitenkin selvitty oikeaan bussiin, oli loppupäivä silkkaa euforiaa. Tai ainakin melkein. Eräs tähän vaikuttanut seikka oli se, että Venäjä jäi viimein taakse! On pakko todeta kuitenkin sen verran, että vaikka niin omien kuin muiden blogaajien (etenkin Sampon!) kautta voisi saada sen kuvan, että tunnen kyltymätöntä antipatiaa Venäjää kohtaan, niin se ei pidä paikkaansa. Olin alusta saakka tietoinen siitä, että Uralin itäpuolella asuvat ihmiset ovat tyystin eri puusta veistetty kuin läntiset maamiehensä. Täällä päin ”mualimoo” missä viime päivät olemme vaikuttaneet ihmiset ovat kohteliaita, avuliaita ja ystävällisiä. Eivät millään tavalla niitä ylimielisiä epäihmisiä, joihin me suomalaiset törmäämme Helsingin keskustassa, laskettelurinteissä ja Itä-Suomen kesämökkimaisemissa.

Jaa mitä tuo alaotsikko sitten tarkoitti, pohditte varmaan. Well, tällä reisulla aivan kaikki ei ole mennyt täysin niin kuin olemme ajatelleet, vaikka tosin on myönnettävä, että suhteellisen jouhevasti ja ongelmitta kuitenkin. Monet asiat ovat kuitenkin jäänet vain yrityksen asteelle. Jostain kumman syystä olemme yleisen sekoilun, pieruhuumorin (ja käytännön) sekä käsittämättömän huonojen juttujemme ohessa ainakin kerran kyenneet keskustelemaan aikuismaisesti ja vakavasti. Erityisesti Stalinista, tuosta vekkulista velikullasta on riittänyt jutun aihetta moneen tilanteeseen. Milloin on naureskeltu tai pyöritetty päätä suuren johtajan absurdeille suunnitelmille, joista onneksi suurin osa jäi totetutumatta, mutta myös niille jotka valitettavasti ovat osa historiankirjoitusta. Stalin-setä oli nähkääs kova poika yrittämään ja sillä tavalla saa paljon aikaan. Niinpä mekin olemme ottaneet saman ideologian käyttöön. Ei, meillä ei ole aikomuksia tappaa yli 20 miljoonaa venäjän kansalaista, vaan myös me, kuten Stalin, yritämme olla aikaansaavia. Esimerkiksi: pari päivää sitten enemmän tai vähemmän jokaisella matkaajalla oli pakki täysin sekaisin. Koko päivä oli vuorotellen istuttu pihahuussin reiän yläpuolella jossa kärpäset ja leppoissa schaissen tuoksu estävät tuokion muuttumisen tylsäksi, vaikkei sattuisikaan luettavaa mukaan. Siinä vaiheessa jos reikähuussin sijasta matkan varrelle sattuu osumaan bajamaja tai vaikka vessa oikeine pönttöineen, on tilannetta ehdottomasti käytettävä hyväksi, vaikkei olisikaan akuuttia tarvetta ns. tulostaa. Sillä tärkeintähän on, että yrittää! Samoin, jos joku asia menee hieman vikaan; Sampon LuHa löytyy Peltsin perseen alta, kaupasta ostettu vesipullo on neljä kuukautta vanhaa ja vielä mineraalivettä, kukaan ei naura ”hyvälle” vitsillesi, et osaa selittää O-P:lle missä Venäjän rautateiden omaisuutta oleva lainaan saatu pyyhe on tai kalakeitosta löytyy kalanpää, älä huoli. Aina ei voi voittaa, mutta tärkeintä on, että yrittää. Tämän oivalsi Josef Stalinkin. Siksipä ihmettelemmekin miksei kukaan ole pystyttänyt Josefin kunniaksi patsaita? Leniniä hehkutetaan kaupungissa kuin kaupungissa, mutta Josef on unohdettu täysin, vaikka sympaattinen karvanaama oli niin aikaansaava ja lempeä kansanpaimen.
Mutta. Bussimatka siis alkoi kohti Mongoliaa. Istuimme bussin takaosaan tarkoituksenamme nukkua niin paljon kuin mahdollista. Valitsimme Ollin kanssa bussin viimeisen penkkirivin. Se oli virhe. Vaikka tie oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Irkutskin alueella ja kuskikin ajoi ilman itsemurhaviettiä, niin silti takaosassa matkustaminen tarkoitti parhaimmillaan noin puolen metrin ilmalentoja parhaissa pompuissa. Hivenen rasittavaa matkantekoa, kun takana on noin tunnin yöunet yöjunan alasängyssä. Tästä huolimatta matkanteko oli silkkaa juhlaa, kun bussi oli ilmastoitu, tilaa oli paljon, eväitä oli melkolailla tarpeeksi ja sylissä hyvä kirja. (Saatana saapuu Moskovaan [ja sinne se on muuten jäänytkin.]) Rajanylitys sujui perinteiseen tyyliin, niin kuin se vaan Venäjällä voi sujua. Aikaa muodollisuuksiin kului noin puolitoista tuntia. Kaikki tuntui aluksi sujuvan yllättävänkin jouhevasti, mutta sitten... Mun ja Ollin väliin sattui osumaan pari puolalaista kanssamatkustajaa. Tämä marssijärjestys oli tullivirkailijalle liikaa ja asian selvittämiseen tuhraantui käsittämättömän paljon aikaa. Venäjän viranomaisille tuntuu olevan kerrassaan ylitsepääsemätöntä käsittää, että samassa bussilastissa saattaa matkustaa ihmisiä, jotka ovat kotoisin Euroopan eri kolkista. Ei hyvää päivää! Myöhemmin kuulimme, että samaiset puolalaiset tytöt olivat kaksi päivää aiemmin joutuneet palaamaan samaiselta raja-asemalta takaisin Ulan Udeen, koska suurlähetystö oli tehnyt virheen heidän viisumeihinsa. En edes pysty kuvittelemaan kuinka megalomaaninen tatti olisi ollut otsassa, jos olisi pitänyt palata neljän tunnin matka takaisin lähtöpisteeseen. Mongolian puolelle saapuminen oli hauska tapaus sekin. Täytimme bussissa rekisteröintikaavakkeen lisäksi terveydentilaamme koskevan selvityksen. Bussin apukuski jakoi kaikille laput siistissä järjestyksessä, joita sitten lähdimme innokkaina täyttämään. Kaavakkeet tuottivat hieman päänvaivaa, sillä niissä mm. kysyttiin etunimeä kahteen kertaan (first name ja given name) muttei sukunimeä lainkaan (family name/last name). No, kuitenkin. Vaikka minulla ja Ollilla oli ilmennyt viime päivien aikana pientä köhää, valehtelimme luonnollisesti olevamme terveitä kuin pukit, jottei maahan pääsy vaikeutuisi. Samaan aikaan Esa huomautti, että hänellä on kahden päivän aikana ruokamyrkytyksen vuoksi esiintynyt kaikki listassa esitetyt oireet (nuha, yskä, kuume, kurkkukipu, nivelkipu, lihassärky ja ripuli) ja mies kyselikin meiltä ironisesti, tuottaisikohan tämä mahdollisesti ongelmia. Olli tuskaili lappunsa täyttämisen kanssa niin pitkään, että apukuski ehti kerätä meiltä muilta lappuset pois ja toimittaa ne eteenpäin. Kun Olli tilanteen huomattuaan havahtui ja lähti viemään lappua miekkoselle, tämä tuhahti vähättelevästi, rypisti Ollin ojentaman lapun palloksi ja heitti sen muitta mutkitta menemään. Niin tärkeä lärpäke se sitten loppujen lopuksi oli.

Mongolian maisemat ovat juuri sitä mitä niiltä odottaa. Vehreitä laaksoja, niittyjä, kukkuloita ja kaukaisia vuoria. Metsiä tai edes puita ei bussin ikkunasta näkynyt missään. Tien varrella ja joskus sen keskellä liikkuu villihevosia, lehmiä, vuohia, jakkeja, koiria ja lampaita, joita autot parhaansa mukaan pyrkivät väistelemään. Näimmepä me myös kuinka eräs ammulauma valtasi paikallisen huoltoaseman marssimalla siistissä jonossa pusikosta sen etupihalle. Autoilijoiden ei auttanut muu kuin peruuttaa ja tehdä eläimille tilaa.

Ulan Bator on sitten tyystin oma lukunsa. Kaupunki on melko ynseä ja harmaa, mutta silti jotenkin tunnelmallinen ja kiehtova. Hostellin avulias henkilökunta varoittaa liikkumasta kaupungilla liian myöhään, sillä keskustan pääkatu, Peace Avenue, ei illan tullen ole kovinkaan rauhanomainen. Kaikki täällä on halpaa, mutta paikallisten mukaan Kiinassa vielä halvempaa, jossa ostokset kannattaa kuulemma suorittaaa. Olemme täällä kuitenkin sunnuntaihin saakka ennen kuin matka jatkuu Pekingiin. Olli saa kertoa kaupungista huomenna lisää, mä lähden nyt nukkumaan! Ne ovatkin luultavasti reissun ensimmäiset oikeasti hyvät yöunet.

P.S. Kalle, ei niitä itänaapureita oikein samalla tavalla viitsinyt kouluttaa kuin pelissä, mutta me opeteltiin kyllä kiilaamaan ne, jotka kehtas kiilata meidät.